Avainsana-arkisto: elokuva

Top 5

Dziga Vertov - A Man with a Movie Camera (1929)

Dziga Vertov - A Man with a Movie Camera (1929)

Nimeä viisi parhainta elokuvaa? Mahdoton kysymys, sillä elokuvien koskettavuus vaihtuu aina aika ajoin: tänään on tärkeä tämä, huomenna taas tuo. Mutta jotain pysyvyyttä silti aina ilmenee. Näin hieman pilke silmäkulmassa, tänä iltana ja tällä nimenomaisella planeetalla, viisi koskettavinta elokuvaa omalla kohdallani voisivat olla vaikkapa seuraavat:

1. Dziga Vertov – Man With a Movie Camera (1929). Venäläisen avantgardismin riemuvoitto ja elokuvan rajoja rikkova teos. Itse asiassa elokuvan tärkeimmät oivallukset ovat tässä niin leikkauksen, sommittelun kuin sisällön pohdinnan osaltakin. Nyttemmin leffa on kehittynyt tästä ehkä enemmän teknisesti, ei välttämättä niinkään sisällön tai muodon suhteen. Mykkäelokuvien oma muotokieli katkesi ikävästi äänen tuloon, mutta tässä se ei haittaa.

2. Sergei Eisenstein – Panssarilaiva Potemkin (1925). Näin leffan ensimmäisen kerran joskus ammoisina aikoina silloisen elokuva-arkiston esityksenä. Elokuvan klassinen portaikkokohtaus kouraisi tosissaan, ja silmät kosteina lähdettiin kotiin. Jotenkin tämän leffan avulla on helpompi käsitellä maailman reaalista pahuutta, jota kuitenkin on.

3. Ridley Scott – Blade Runner (1982). Filosofian visuaalinen vastine, joka pohtii aina niin tärkeitä ihmiselon kysymyksiä: syntymää, elämää ja kuolemaa, sekä kaikkea sitä, mitä niiden välisiin ääripäihin mahtuukin. Säväyksen teki se, että ihmisrobotit, androidit, olivat ihmistä herkempiä ja humaanimpia. Toimii edelleenkin myös kulttuurisena voiteluaineena pohdittaessa teknologian ja ihmisen välistä monimutkaista suhdetta. Leffa sukeltaa samaten syvälle muistoihin ja muistamiseen, ja niiden merkitykseen identiteetin rakentajina.

4. Walt Disnet – WALL-E (2008). Tämä onkin vähän kinkkisempi juttu. Lastenelokuva, jota en pysty katsomaan itkeä tihruttamatta. Liittyy yksinäisyyteen ja läheisyyteen, jota elokuva koskettaa mielestäni niin kauniisti. Ainakaan vielä en saa kyllikseni tästä.

5. Tomas Alfredson – Ystävät hämärän jälkeen (2008). Ruotsalainen vampyyrileffa? Kyllä. Moderni vampyyritarina, jossa tuttua on – myös työni puolesta – yksi sen tärkeimmistä teemoista: koulukiusaaminen. Pienimuotoinen mestariteos, jossa puolessatoista tunnissa liikutaan psyyken hajoamisesta uuteen ystäväsuhteeseen. On myös pelottava, kuten kauhuleffan tuleekin olla. Tosin elokuva ei ihan yllä kirjallisen esikuvansa tasolle.

Mainokset

Amerikkalainen rikos

Suomalaislevityksen kansi On vaikea sanoa mitään tyhjentävää American Crime elokuvasta. Se jätti täysin sanattomaksi.

Tommy O`Haverin vuonna 2007 ohjaama leffa pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo vuonna 1965 Yhdysvalloissa rikosten uhreiksi joutuneiden nuorten tarinan. Sirkuksessa työskentelevät vanhemmat jättävät molemmat lapsensa, teini-ikäiset tyttärensä yksinhuoltajan hoiviin työkiireidensä vuoksi.

Kyseisellä yksinhuoltajalla, Gertrude Baniszewskilla on jo ennestään seitsemän omaa lasta, talous retuperällä yhdistettynä horjuvaan mielenterveyteen. Kaikki nämä tekijät johtavat traagiseen väkivaltaan ja oikeudenkäyntiin, jossa tapahtumat käydään uudelleen lävitse.

Ehkäpä päällimmäisinä tunteina elokuvasta heräävät ahdistus ja voimaton viha kaltoinkohtelijoita kohtaan, mutta elokuva ei kuitenkaan sorru esittämään pahoja vain yksiselitteisen pahoina. Myös heidän vaikuttimensa tuodaan esille, ja se tekeekin tästä elokuvasta niin puhuttelevan. Itse koin American Crimen todella voimakkaana ja tunteina nostattavana leffana. Osittain se johtuu myös siitä, että leffa pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Se väistämättä muokkaa myös omaa, elokuvallista kokemusta, kun katsojalla ei ole mahdollisuutta paeta fiktion turvalliseen maailmaan.

Reblog this post [with Zemanta]

WALL-E

Olen joskus aikaisemminkin kirjoitellut blogissani Pixar tuotantoyhtiön leffoista. Kävin hiljattain katsomassa firman uusimman elokuvan, Wall-E:n yhdessä pienen lapsikatraan kanssa. Lienee turha sanoakaan, että pidin leffasta kovin, ehkäpä se lienee paras – ainakin yksi parhaimmista – mitä Pixar on tuottanut nykyisen uransa aikana.

Leffan kotisivut löytyvät täältä.

Esityksen alkupätkänä nähtiin Pixarin lyhytelokuva Presto, joka on ahkerasti pyörinyt myös Facebookin keskusteluryhmissä. Presto onkin varsin kelvollinen aloituspätkä omassa riehakkuudessaan ja pienimuotoisessa anarkistisuudessaan: parhaimmillaan jälki muistuttaa animaation hurjan pojan, Tex Averyn kädenjälkeä.

Ja se on paljon se.

Wall-E on tarinaltaan varsin tavanomainen ja konservatiivinen lapsille suunnattu pätkä: kertomus yksinäisyydestä, ystävän löytymisestä ja yhteisöllisyydestä. Tasoja elokuvassa on paljon, ja katsojasta itsestään riippuu, mihin hän haluaa nivoutua ja mikä häntä eniten puhuttelee. Kuten Walt Disneyn elokuvissa – eikä pidä unohtaa, että osa Pixarin omistussuhteista on myös Disneyn hallinnassa – niin myös tässäkin lasten elokuvassa liitetään mukaan tietoista intertekstuaalisuutta. Tällä tarkoitan viittauksia toisiin elokuviin, tasoa, joka puhuttelee myös aikuisia katsojia. Näin elokuvan kohderyhmä yritetään saada mahdollisimman laaja-alaiseksi, hieman tyyliin jokaiselle jotakin.

WALL-E Koska Wall-E:n tarina liikkuu tulevaisuudessa, roboteissa ja maapallon saastumisessa, on leffassa suoria viittauksia nimenomaan 2001 A Space Odyssey –elokuvaan. Etenkin elokuvan avaruusaluksen robottisilmä hohtaa yhtä vaarallisen punaisena kuin Kubrickin leffan seonnut HAL-9000 robotin kylmä ja mekaaninen silmä. Nuoremmat katsojat eivät välttämättä tätä huomaa, mutta näin keski-ikäisenä leffafanina tuo konnotaatio ei toki jää väliin. Ja kenties Wall-E:ssä on myös ripaus Matrixia. Elokuvaa, joka myös käsittelee ihmiselon sisältöä vallanpitäjien ideologisena luomuksena, vailla todellista kosketusta henkilökohtaisen elämän kokemuksellisuuteen. Sama ilmenee myös pieninä välähdyksenä Wall-E:ssä.

Ja voihan tätäkin elokuvaa lähestyä kulttuurisen voiteluaineen näkökulmasta käsin, josta myös Turun yliopiston dosentti ja mediatutkija Veijo Hietala puhuu. Wall-E käsittelee omalta osaltaan ihmisen ja teknologian välistä suhdetta, jossa robotit ovat hyvin inhimillisiä ja ihmisen kaltaisia. Ristiriitaista sen sijaan on, kuten niin monissa muissakin eri yhteyksissä, on itse näkökulma, eli missä valossa teknologia esitetään. Tässä elokuvassa maailman saastuminen näytetään etupäässä teknologiasta johtuvana, ja samaan hengenvetoon teknologia esitetään myös pelastavana keinona, joka itsessään ratkaisee maailman ongelmat. Ristiriitaista, mutta sama ongelma peilautuu liiankin totena myös omassa todellisessa maailmassamme: suhteemme teknogiaan on hyvin monimutkainen. Tosin Wall-E:ssä tärkeänä elementtinä tuodaan esille myös uusyhteisöllisyys ja ihmisen kyky löytää toinen rinnalleen. Tähän on myös katsojan helppo samaistua.

Mutta monien muiden elokuvien tavoin Wall-E tuo jälleen kerran todeksi sen, että parhaimmillaan leffa on todellinen tunneapparaatti. Sen edustamaan lumetodellisuuteen on miltei mahdotonta olla uppoutumatta.

Eipä siis ihme, että jo elokuvan historian alkumetreillä sen merkitys propagandana huomattiin hyvinkin vikkelään. Lenin puhui elokuvasta vaikuttavimpana taiteena ja Goebbels käytti elokuvaa menestyksekkäästi osana natsien propagandakoneistoa.

Koska elokuva parhaimmillaan kykenee puhuttelemaan katsojaa hyvin tunnepitoisesti, on juuri tämä liikkuvan kuvan ominaisuus vallan mahtava voima. Se pureutuu ohi tietoisen, kognitiivisen tason ja katsoja pääsee tekemiseen omien tunteidensa kanssa: myös niiden tunteiden, joiden on voitu ajatella unohtuneen jo iäksi. Psykiatrian erikoissairaanhoitaja Pekka Lehto, joka on kirjoittanut elokuvan terapeuttisesta voimasta, puhuukin tunneputkien nuohouksesta.

Terapiassa elokuva voi parhaimmillaan olla myös väline, jonka avulla voidaan päästä tunnetason ongelmapisteisiin kohtuullisen nopeassa ajassa. Kuten valokuvakin, leffa voi tarjota tartuntapinta-alaa, jonka kautta voi olla mahdollista sukeltaa siihen henkilökohtaiseen todellisuuteen, joka muutoin voi olla kosketuksen ulottumattomissa. Vaikka elokuvan ja valokuvan välillä on paljon samankaltaisuuksia, niin uskoakseni niiden erovaisuudet ovat vieläkin suuremmat.

Valokuva ja elokuva vaikuttavat aivotoimintaan eri tavoin, havaitsemme still- kuvaa ja liikkuvaa kuvaa eri tavoin. Näissä molemmissa apparaateissa ovat omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itseäni elokuvassa kiinnostaa – siis nimenomaan sen psykoterapeuttisessa kontekstissa – sen mahdollistama voimakas narratiivisuus. Etenkin, kun puhumme klassisesta Hollywood- kerronnasta.

Minusta  itsestäni on todella nautinnollista saada katsoa Wall-L:n kaltaisia elokuvia. Se tarjoaa mahdollisuuden saada jälleen kerran kosketusta omaan sisäiseen lapsen mieleeni ja siihen aikaan, kun kaikki maailmassa oli suuren ihmettelyn aihetta.

Tuuli, puhalla läpi pään

Olen aikaisemminkin kirjoittanut YLEn Teemasta, kanavalta kun tuppaa tulemaa aika useinkin kiintoisia ohjelmia. Niin myös täällä kertaa.

Kyseessä on kolmiosainen sarja, Elokuvan kätketty kieli, joka perustuu slovakialaisen filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Zizek mietteisiin.

Alkuperäiseltä nimeltään sarja on paljon suomennustaan rohkeampi: Pervert`s Guide to Cinema (2006). Tämä alkupäinen nimi kertoo jo paljon siitä, mikä on Zizekin lähestymistapa elokuvaan: totunnaisia kaavoja ja käsityksiä voimakkaasti kyseenalaistava. Mies esittelee otteita eri elokuvista ja pohtii, missä niistä oikein voisi olla kyse, painottaen samalla voimakkaasti psykoanalyyttistä lähestymistapaa.

Slavoj Zizek - Pervon opas elokuvaanJaksot ovat olleet aikamoista verbaalista tykistystä, jotka vaatisivat useampaa katsomiskertaa. Ainakin itsestäni tuntuu, että en ehdi ymmärtämään sitä kaikkea tulkintaviidakkoa, jota Zizek vyöryttää katsojan eteen. Paljon jää ymmärtämättä, paljosta olen eri mieltä, mutta suuren osan myös allekirjoitan.

Zizekin elokuva näyttäytyy – miehen omien sanojen mukaan – vessanpönttönä, joka tuo jälleen eteemme jo kertalleen huuhdotut jätteet. Elokuva ja sen edustama narraatio – siis kollektiivisella tasolla – ikään kuin pakottavat katsojan kohtaamaan sen, minkä hän mieluummin jo unohtaisi. Elokuva siis tietyllä tavalla tuo eteemme peilin, joka saa meidät katsomaan jo unohdetuksi luulemamme todellisuutta – sekä hyvässä että pahassa.

Miehen ajatukset ovat vähintäänkin kiinnostavia ja uusia ajatuksia päähän puhaltavia. Suosittelen katsomaan sarjan viimeisen osan, jos kuva ja maailma vähääkään kiinnostavat.