Loma

Bergö, 20.7.

Lähtiessämme eilen saarta kohden löysin rannalta oheisen puunkappaleen. Se kellui vedessä, aivan lähellä  laituria. Aika on hionut puun kauniin tasaiseksi, ja pinnalla näkyvät selkeästi jo eletyt vuosirenkaat. Luonnon omin käsin tekemä  taideteos, jonka korjasin talteen.

Kesälomani on viimein alkanut, ja on aika irroittaa ote arjen rutiineista hetkeksi. Paitsi että  on aika ottaa niskalenkki koulutukseen kuuluvasta kirjallisesta lopputyöstä, on myös  aika keskittyä lopputyöhön kuuluvaan kuvaamiseen.

Luvatessani kuvani tapahtumien järjestäjien käyttöön, sain pressikortin kahteen tilaisuuteen. Loppuviikosta kuvaan TurkuModern -tapahtumaa, joka keskittyy lähinnä electro-ja groovemusiikkiin. Parin viikon päästä on luvassa taas DBTL’09 kaupunkifestari, jota ei tarvinne sen enempää esitellä. Kuvaan siis edelleen esiintyviä musiikkoja, aihe, joka seuraa minua yhä ponnekkaammin.

Vastapainoksi teemme retken myös Bengskärin majakkaan, jonka kuvaaminen  antaa kaipaamaani vastapainoa tälle kaikelle: rauhaa, luontoa ja hiljaisuutta. Jotain samaa, jota edustaa myös tuo löytämäni puunkappale.

Elämän puu

Mainokset

Avantgardea

Kävin eilen katsomassa täällä Turussa, Wäinö Aaltosen museossa Ympyrä – Viiva – Piste –näyttelyn. Hieman vaikeaselkoinen nimi pitää sisällään venäläisen avantgarden esittelyn 1910- ja 1920-luvuilta. Jostain syystä olen aina ollut tähän suuntaukseen hieman kallellaan, sillä aikanaan avantgarde on haastanut vallitsevaa taidesuuntausta ja pyrkinyt luomaan jotain uutta. Avantgardistit korostivat yhteisöllisyyttä ja tarkastelivat tilaa sekä muotoja uusin ja tuorein silmin.

Itse koin jotkin yksittäiset teokset aika voimakkaastikin valokuvanomaisina: geometrisinä ja mustavalkoisina viivojen, värien, ja muotojen leikkinä. Muodot ovat vapaasti tulkittavissa ja niissä voi nähdä monia eri merkityksiä, kuten symbolisissa kuvissakin, joita käytetään valokuvaterapiassa. Kuvien tulkinta on arvovapaata ja olennaista on vain niiden kytkeminen omaan kokemustodellisuuteen: kuvat muistuttavat kenties jostain koetusta tai herättävät tunteita, joiden olemassaoloon juuri kuva voi tarjota myös tietoisen väylän. Näin siis myös avantgardistien kuvat, jotka puhuttelivat miltei sadan vuoden takaa.

Vähemmän on enemmän

Vanha puu pohtii elämää Joskus valokuvan värit ovat yksinkertaisesti liikaa. Ne tuovat kuvaan hälyä, värit kiinnittävät huomioin jonnekin toisaalle ja kadottavat sen, mitä yritän kulloinkin sanoa. Tässä jokunen mustavalkoinen kuva, joilla koetin sisällyttää mustan ja valkoisen eri sävyjä, myös harmaata. Ihan tyylipuhtaasti en kuitenkaan onnistunut, joskin nälkä vain tuntuu alati kasvavan kuvatessa. Ja koulutuksen sekä kuvaamisen edetessä valo kietoo yhä enemmän…

Kuvat on otettu Turun saaristossa, Nauvon lähettyvillä. Saari on nimeltään Bergö, joka lienee saaneen nimensä paikan korkeahkon vuoren mukaan. Itselleni saari näyttäytyy pakopaikkana kaupungin hälystä ja kiireestä, aivan kuin nämä mv-kuvatkin pakopaikkana väreistä.

Vietämme läheisten kera aikaa saarella, aina kun siihen on vain mahdollisuus. Koetin taltioida valokuviin paikan omanlaista, karismaattista tunnelmaa: levollisuutta, joutenoloa ja laiskottelun uljasta filosofiaa.

Tekniikasta. Minä itse.

=Canon= Vasta nyt olen alkanut ymmärtää valoa, niin monen yrityksen ja erehdyksen jälkeen. Kameran aukko, suljin ja ISO-arvot ovat kuulostaneet vaikeilta termeiltä ja vain jonkin salaisen papiston hallittavissa olevia. Olen kuitenkin sinnikkäästi yrittänyt opetella kuvaamista myös manuaalisilla asetuksilla ja aina välillä – edes hetkittäin -olen jopa onnistunut.

Ja voi sitä riemua, kun valokuva on pelannut: hämärässä otettu ja ilman salamaa! Ikään kuin olisin saapunut uuden, salaperäisen lähteen äärelle, joka auttaa näkemään maailmaa toisin. Ja tottahan tämä on.

Ei niin, että olisin mestari tekniikan suhteen, päinvastoin. Tekniikan oppiminen on työlästä, eikä aina niin kovin mielekästäkään. Matka on osaltani vasta alussa, mutta tien päällä kuitenkin ollaan. Tekniikan avulla on vain mahdollista kuvata vaativissakin oloissa, johon pelkka kameran automatiikka ei riitä.

Tämän myötä olen joutunut pohtimaan valon olemusta kuvissa. Myös niin, että kuvista on alkanut muodostumaan jotain, joissa olen saanut totettaa itseäni: ajatuksiani, tunteitani, paikkaani maailmassa.

Valokuvan avulla. Ihan minä itse. Ensimmäistä kertaa.

Hämmentävää.

Raisrock valokuvia

Viime lauantaina Raisiossa järjestettiin Raisrock 2009 – ensimmäinen Raisrock kajautti äänensä esille jo kolmekymmentä vuotta aiemmin. Illan aikana otin valokuvia, jotka löytyvät täältä.

Valo

Jokunen päivä sitten olin paikallisen kameraseuran opissa, aiheena valaistus. Päivä oli kiintoisa, joskin haastava. Valojen käyttö ja kameran asetukset ovat vielä paljolti jotain, jotka ovat vasta hahmottumassa ajatuksissani. Parantumaton luupää kun olen.

Mutta valo itsessään on innostavaa ja valokuvaaminenhan on sananmukaisesti VALOlla kuvaamista. Viime päivinä olen palannut takaisin vanhoihin muotokuvamaalareihin, jotka ovat maalauksissaan käyttäneet ja hyödyntäneet oivasti valoa. Monet opit onkin jo keksitty vuosisatoja sitten, ja vaikutteet ovat siivilöityneet myös tämän päivän valokuvaamiseen. Metallin valoa

Valo, kuten pimeyskin, ovat myös jotain, joita kannamme sisällämme. Onnistuneen terapian tunnusmerkkejä on se, että se kurkottautuu valoa, ei pimeyttä, kohden. Valo luo toivoa, uskallusta ja turvaa. Kuitenkaan sen vastinparia, pimeyttä, ei tule nähdä vain negaationa: ne täydentävät toisiaan.

Tuleva viikonloppuna yritän itsekin maalata valolla. Kotikylässäni on festarit, ja tarkoitus olisi maalata niin yleisöä kuin bändejäkin valoherkälle kennolle. Valon ja pimeyden aste-erot ovat illassa konkreettisesti läsnä, joka tarjoaakin aikamoisia haasteita.

Bang!

TwitterTaas se tapahtui. Ihan huomaamatta.

Koneen äärellä aikaa vierähtää ajoittain ihan liikaa. Lehtiä lukiessa, infoa hakiessa, kuvia selaillessa ja ystävien kanssa Facebookissa vierähtää tovi jos toinenkin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole uhrata kaikkea aikaani monitorin sinisen välkkeen edessä. Silti netti erinäisine mahdollisuuksineen jaksaa vaan innoittaa ja viehättää.

Olen visusti varonut eritoten netin sosiaalisia verkkoyhteisöjä, sillä niihin jää niin helposti koukkuun. Tiedäthän tunteen: vilkaisen vain nopeasti, mitä ihmisille kuuluu ja bang! Pari tuntia on taas vierähtänyt.

 Ja nyt avasin tilin Twitterissä.

Tuttavani kertoi seuranneensa Twitterissä kohutun sikainfluenssan etenemistä – miltei reaaliajassa – seuraten käyttäjien viestejä eri puolilta maailmaa. Tuohan kuulostaa kiinnostavalta, ajattelin.

 Ja pianhan sitä oltiin jo Twitterissä. Se on hieman samankaltainen sosiaalinen ympäristö kuin Facebook, mutta kuitenkin erilainen. Välitettävät viestit ovat maksimissaan noin tekstiviestin mittaisia. Ensi töikseni vilkaisin, mitä löytyy valokuvan tiimoilta. Ja löytyyhän sieltä.

Maineikas kuvatoimisto- MagnumPhotos – jakaa päivittäin aina jokusen linkin sivulleen, jossa kuvatoimisto esittelee eri valokuvaajien töitä vaihtuvien teemojen mukaan. Näin äitienpäivänä esillä on kuvia äidin ja lapsen välisistä suhteista. Ammattikuvaajien työt ovat komeaa katseltavaa ja pohtimaan saattavia.

Joskus aikoinani mietin, voiko kitaralla muuttaa maailmaa. Vastausta en tiedä vieläkään. Mutta näitä valokuvia katsoessani teidän ainakin yhden asian. Kamera on kivääriä väkevämpi.