Kaiken katoavaisuudesta

Elämän spiraali

Elämän spiraali

Joskus viime kesänä kävelin pitkin ja poikin Turun öisiä katuja. Olin ollut kuvaamassa jotain kaupunkifestaria, yö oli hyvässä alussa ja illan velvollisuudet olivat kohdaltani jo ohitse. Siltaa ylittäessäni vastaani riekkui iloisesti remuava nuorisojoukko. Seurue pysähtyi kohdallani, ja yksi nuorista kuvasi ystäviään Tuomiokirkkoa vasten. Jokusen kuvan otettuaan joukkio jatkoi matkaansa jonnekin, jonka määränpäästä olin autuaan tietämätön.

Tuo pieni arjen särö oli pian ohitse, ja tuskin kukaan muu lisäkseni jäi pohtimaan tätä huomaamatonta episodia. Miksi he kuvasivat oikein toisiaan? Mikä merkitys siihen sisältyy? Tottahan arvaan, että tämän kaltainen kuvaaminen on moderni, tai pikemminkin postmoderni riitti: juhlan kaltaiset, arkipäivää ylhäisemmät tapahtumat kuvataan, koska niin kuuluu tehdä.

Myöhemmin tapahtuman valokuvia kenties katsellaan yhdessä, ja muistellaan tuota iltaa, joka nyttemmin todentuu verkkokalvoille digitaalisena tallenteena. Vuodet kuluvat, ja kuva saa jälleen erilaisen merkityksen: ehkä seurueen nuoret menevät yhteen, saavat lapsia, kenties eroavatkin. Vuosien saatossa katse osuu aina joskus tuohon valokuvaan, kunnes jo keski-ikäinen kuvan nuori muistelee hetken tunnelmaa ja pohtii aikaa sekä omaa katoavaisuuttaan. Elämä lipuu, mutta kuva tapahtuneesta on muuttumaton. Siksikö kuvan pohjavire on usein melankolinen: muistuttaako se meitä kaiken katoavuudesta?

Mainokset

2 responses to “Kaiken katoavaisuudesta

  1. Hieno kirjoitus. Herkkiä aisteja. Yhtä asiaa ajattelen toisin. ”Elämä lipuu, mutta kuva tapahtuneesta on muuttumaton.” Ehkä kuvakin muuttuu, kun elämä lipuu. Ei ole kuvaa ilman katsojaa. Kun katsoja ”elämän lipuessa” muuttuu, kuva muuttuu. Kuva on kuin teksti, teksti on kuin kuva, kuva ja teksti ovat muistoja – heti kun ne on tallennettu muuttumattomiksi. Nykyhetki on vaikea käsite, koska kaikki muuttuu koko ajan muistoiksi. Missä on nykyhetki? Onko sitä, missä, miten? Se on katoava, kadonnut!

    • Kiitos palautteesta, Aku. Olen itsekin aina ajoittain pohdiskellut tuota samaa kysymystä nykyhetken suhteen. Se taitaa olla ainut, joka meillä on läsnäolevaa. Ja kun siihen kiinnittyy, se on jo mennyt. Tässä eksistenssissä kristallisoituu jotain ihmisen olevaisuudesta ja sen ikuisesta ristiriitaisuudesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s