Elokuva ja psyyke


Viime viikonloppuna osallistuin Helsingissä pidettyyn kaksipäiväiseen seminaariin: Elokuva ja Psyyke – kauhun kosketus.  Tapahtuman järjestivät yhteistyössä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsingin psykoterapiayhdistys ja Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys.

 

Olen kerran aikaisemminkin osallistunut kyseiseen symposiumiin ja kuten silloin, niin nytkin paikalla oli pilvin pimein osanottajia. Yleisö taisi koostua lähinnä analyytikoista ja terapeuteista.

 

Matkasin tapahtumaan aamujunalla ja tuskinpa yksikään seminaari voisi alkaa yhtään miellyttävimmin – elokuvalla jo klo 09:00! Tapahtumapaikkana oli elokuvateatteri Orion, joka sekin saa varauksettoman suitsutukseni. Elokuvat vaihtelivat Victor Ericen Mehiläispesän hengestä aina John Fordin lännenleffaan Mies, joka ampui Liberty Wallacen. Pätkän jälkeen aiheeseen perehtynyt luennoitsija piti alustuksen.

 

En voi olla ihailematta sitä perusteellista työtä, jolla luennoitsijat pohtivat elokuvan sisältöä: esitykset olivat täsmätarkkaa työtä, ja leffoja ruodittiin niin kulttuurihistoriallisista kuin case study – tyyppisistä konteksteista käsin.

 

Päällimmäisenä jäi mieleeni se tapa, miten elokuva voikaan käsitellä vaikeita ja syvällisiä tunteita, kuten ulkopuolisuutta, vieraantuneisuutta, yksinäisyyttä sekä traumaattisia kokemuksia.

 

En ole ennen nähnyt Mehiläispesän henki elokuvaa, jota on luonnehdittu Espanjan kauneimmaksi elokuvaksi.

 

Ja sitä se totisesti onkin: värit, viipyilevä kameratyöskentely ja elokuvan niukka dialogi aikaan saavat tunnelman, joka korostaa elokuvan päähenkilön, lapsen omaa kokemusmaailmaa ja ulkopuolisuuden tunnetta hyvin voimallisesti. Jotain samankaltaista tunnelmaa esiintyi myös Murnaun ohjaamassa Nosferatu vampyyripätkässä.

 

Kuten symposiumissa kuultiin, niin elokuvien hirviöissä esiintyy aina jotain myös meistä itsestämme. Niiden kautta maailmaa ja psyykeämme on turvallista tarkastella, kuten valokuvankin avulla. Itseäni jäi pohdituttamaan etenkin Nosferatu, joka on filmattu sentään jo vuonna 1922. Aikanaan se oli saksalaisen ekspressionismin kirkkaimpia helmiä.

 

Mihin sen puhuttelevuus perustuukaan aikojen takaa?

 

Mikäli Nosferatu ei kykenisi pukemaan kuviksi kaikkia niitä tunteita ja tarpeita, joita me kannamme mukanamme, tuo puhuttelevuus ei olisi mahdollista.  Ohjaajana Murnau kykeni siihen vaikeaan päämäärään, mihin jokainen kelpo taitelija pyrkii: antamaan muodon tunteelle.

Nosferatu vuodelta 1922

Nosferatu vuodelta 1922

Reblog this post [with Zemanta]
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s