Istun parhaillaan junassa kun tätä kirjoitan. Päivä on mennyt kuunteluoppilaana, istuin ja kuuntelin luentoja liittyen Irakin ja Kongon pakolaislapsiin. Tein lähtöä myöhemmin kotiin päin Helsingin rautatieasemalta käsin – siis ystävien kesken Assalta- ja tuopin äärestä katseeni eksyi jälleen kerran aseman upeisiin seiniin.
Mitäpä muuta Eliel Saarisen arkkitehtoroimasta rakennuksesta voikaan sanoa: Kaunis, isolla K:lla. Ja samaa K:ta edelleen lainaten: eikö vieläkin voitaisi rakentaa näin uljaan esteettisiä rakennuksia, kuin myrskylyhty opastamassa välillä niin eksynyttä ihmiskuntaa?
Mutta rakennusta kiintoisampaa ovat sittenkin ravintelin seinillä olevat suurennetut valokuvat. Temaattisesti ne ovat historian suhteen yhteneväiset, sillä nämä jo menneen ajan kuvat liittyvät tiukasti matkustamiseen – kuinkas muutenkaan, kun asemalla ollaan.
Mutta kuvien herättämä ja käsin kosketeltava tunnelma lähdöstä, saapumisesta ja etenkin matkallaolosta koskettaa edelleenkin sielua niin, että kipinät vain sinkoilevat. Joistain kuvista todentuu selkeän maantieteellinen paikka, etenkin kun kuvan rakennukset ovat edelleen olemassa ja todennettavissa. Mutta ihmisten pukeutuminen on erilaista, kertoen ajan jo menneen omille teilleen omia aikojaan sitten.
Miksi nämä kuvat pysäyttävät minut luodin lailla? Mitä niissä näen? Ehkäpä samaa, mitä tulevat sukupolvet tulevat näkemään myös minun ottamissani valokuvissa. Jotain etäisesti samaa, ihmistä muistuttavaa ja samalla myös paljon muuttuneisuutta. Mutta yhdistävää on varmasti se, että olemme Assan kuvien tavoin aina lähdössä jonnekin jostakin: toiseen kaupunkiin, toiseen suhteeseen ja samalla väistämättä myös metaforisesti kurkotamme kohti omaa kuolemaamme. Ja lähdön edessä, matkahan se on, joka viimekädessä määrittää eletyn elämämme, ei määränpää.
Vai onko sittenkään näin? Palatakseni kirjoituksen alkuun, kongolaiset määrittävät kuoleman ihmisen tärkeimmäksi päämääräksi, jos vain ymmärsin päivän annin oikein. Heidän mukaansa kuolemassa ihminen on viimein valmis.
Viehättävä ajatus, tänä postmodernin, länsimaalaisen nuoruuden palvonnan ja individualismin luvattuna aikana. Parhaiten tämän ajatuksen konkretisoi luennoitsijan ottama valokuva kongolaisen naisen hautausasusteesta: kuin morsiamen hääpuku länsimaalaisittain, puhtaan lumivalkoinen.
Mutta eurooppalaisena ihmoisena ajattelen – vielä hetki ennen Turun asemaa tätä kirjoittaessani – että on vielä paljon koettavaa, elettävää ennen tätä. Niin kuin Jarkko Martikainen laulaa: meitä odotetaan mullan alla, mutta ei me mennä vielä. Ei ihan vielä.
- Valokuvaterapia Blogi - 