Tämä on loppu, ystäväni

Walter Schels, saksalainen valokuvaaja ja toimittaja Beate Lakotta hämmentävät yhteisellä Life before Death -valokuvaprojektillaan. Schels valokuvasi kuolemaa lähestyviä ihmisiä, valokuvan heitä ennen ja jälkeen kuoleman. Lakotta taas haastatteli kuvattavia heidän viimeisinä päivinään, purkien kuvattavien tuntoja väistämättömän edessä.

Valokuvat ovat esillä myös netissä toukokuun 18 päivään asti. Kuvat ovat lähiotoksia, taustat häivytettyjä siten, että katse väistämättä porautuu kuvattavan kasvoihin. Lopputulos on hyvin puhutteleva, pelottavakin. Valokuva ennen kuolemaa, valokuva kuoleman jälkeen.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Mitä tuntea?

Brittiläisen, arvostetun Guardian lehden juttu – tehty muuten nyt aprillipäivänä – auttaa hahmottamaan tämän projektin taustoja ja kokonaisuutta. Schels, jo kypsään 72 vuoteen asti ehtinyt ammattivalokuvaaja kertoo esimerkin omasta lapsuudestaan. Hän kasvoi sodan aikana Münchenissä, ja pommitusten seurauksena myös väkivalta tuli tutuksi. Näiden traumaattisten kokemusten myötä mies alkoi pelkäämään kaikkea kuolemaan ja ruumiisiin liittyvää. Schels kertookin, ettei hän halunnut nähdä edes 89 -vuotiasta äitiään tämän kuoltua.

Valokuvaprojekti oli arvatenkin erityisen vaativa myös psyykkisesti. Sekä Schels että Lakotta kertovatkin haastattelussa, että yksin he eivät olisi kyenneet tähän työhön. Työn edetessä he kohtasivat monia haasteita, mutta yllättävää kyllä, kuvattavat oli verrattain helppoa löytää. Parivaljakko otti yhteyttä sairaaloihin, ja useimmat potilaista suostuivat heti mukaan.

Matkan haasteet

Schels toteaa, että valokuvista oli vaikeaa saada keskenään vertailukelpoisia: siis kuva ennen ja jälkeen kuoleman. Ongelma saatiin ratkaistua hieman makaaberilta kuulostavalla tavalla: ruumis laitettiin kuvauksen ajaksi istuma-asentoon. Erityisesti Schelsille tämä oli raskasta, kun ottaa huomioon hänen sodanaikaiset lapsuudenkokemuksensa: nyt jo kuolleeseen ihmiseen oli pakko koskea kuvausten ajaksi.

Mutta molemmat haastateltavat toteavat, että kaikkein järkyttävintä ja vaikeinta työssä oli kuitenkin kohdata kuolevien yksinäisyys ja eristäytyneisyys. Vaikka useimpien kuvattavien omaiset kävivät katsomassa heitä, oli omaisten – ymmärrettävästi kylläkin – vaikea hyväksyä lähestyvää kuolemaa. Läheiset pikemmin toivottivat edelleen hyviä vointeja: paranet kyllä, pian pääset varmasti jo kotiin, kohta olet palannut töihinkin…

Kuolevat kokivat tämän hyvin loukkaavana, ja se lisäsi heidän yksinäisyyttään ja etäännytti läheisistä edelleen.

Vastapainoksi monet kuvattavista totesivat, että tähän projektiin oli hyvä päästä mukaan: on hyvä, että te teette tämän. Voimme näyttää, miltä lähestyvä kuolema tuntuu.

Aihe on vaikea, raskas ja silti niin läheinen meille kaikille – kuolema. Schels huomattaa, että agnostikkona hän pisti merkille, että sekä uskovaiset että ei-uskovaiset näyttivät jakavan saman kuolemanpelon viimeisen hetken koittaessa.

Sillä välin Pohjolan perukoilla

Olen keskustellut tästä valokuvanäyttelystä ihmisten kanssa. Osa on sitä mieltä, että jo lähtökohdissa on jotain moraalisesti arveluttavaa, että kuolemaa ei saisi kuvata. Kiintoisa ristiriita syntyy, kun taas itse kuvattavat kokivat em. projektin hyvinkin suotavana. Mistä tämä ristiriita voisi johtua?

En voi olla ajattelematta Ylen tulevaa tv- tuotantoa, joka rakentuu hieman samanlaiselle idealle täällä Pohjolan perukoilla. Ohjelmaan ilmoittautuneita, parantumattomasti sairaita filmataan heidän viimeisinä hetkinään, ja myös hautajaiset kuvataan.

Tätä toteutusta on kritisoitu sillä, että kuolemasta ja etenkin sen kuvantamisella tehdään yksityisestä julkista. Mutta mitä jos tuo yksityisyys merkitsee eristäytyneisyyttä ja loputonta yksinäisyyttä, kuten oli laita Schelsin ja Lakottan kuvien kohdalla? Onko kuvalla mahdollisuus myös tehdä näkyväksi sitä näkymätöntä maastoa, jota myös kuolemaksi kutsutaan?

Terapiassa kohtaan usein elämän ja kuoleman kysymyksiä. Usein tunnen, että kuoleman kohdalla oma yhteiskuntamme on kovin etääntynyt ja hämmentynyt sen edessä. Kuolema on piilotettu laitosten uumeniin, kirkkojen pyhättöihin ja tummien autojen saattueisiin. Ehkäpä tämänkaltaiset kuvat voisivat tuoda takaisin sitä Suurta Luopumista myös kollektiivisella tasolla, joka kuitenkin koskettaa meitä kaikkia.

Vielä satakunta vuotta sitten ei ollut tavatonta, että kuollut lähiomainen tallennettiin filmille. Kaikki muuttuu, nyt vastasyntyneen kuvaaminen on arkisempaa, jota taas ennen ei olisi voitu kuvitellakaan. Ehkäpä harmonia voisi syntyä näiden molempien ääripäiden lyödessä kättä keskenään: kuolema opettaa meitä myös elämään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s