Kaiken katoavaisuudesta

Elämän spiraali

Joskus viime kesänä kävelin pitkin ja poikin Turun öisiä katuja. Olin ollut kuvaamassa jotain kaupunkifestaria, yö oli hyvässä alussa ja illan velvollisuudet olivat kohdaltani jo ohitse. Siltaa ylittäessäni vastaani riekkui iloisesti remuava nuorisojoukko. Seurue pysähtyi kohdallani, ja yksi nuorista kuvasi ystäviään Tuomiokirkkoa vasten. Jokusen kuvan otettuaan joukkio jatkoi matkaansa jonnekin, jonka määränpäästä olin autuaan tietämätön.

Tuo pieni arjen särö oli pian ohitse, ja tuskin kukaan muu lisäkseni jäi pohtimaan tätä huomaamatonta episodia. Miksi he kuvasivat oikein toisiaan? Mikä merkitys siihen sisältyy? Tottahan arvaan, että tämän kaltainen kuvaaminen on moderni, tai pikemminkin postmoderni riitti: juhlan kaltaiset, arkipäivää ylhäisemmät tapahtumat kuvataan, koska niin kuuluu tehdä.

Myöhemmin tapahtuman valokuvia kenties katsellaan yhdessä, ja muistellaan tuota iltaa, joka nyttemmin todentuu verkkokalvoille digitaalisena tallenteena. Vuodet kuluvat, ja kuva saa jälleen erilaisen merkityksen: ehkä seurueen nuoret menevät yhteen, saavat lapsia, kenties eroavatkin. Vuosien saatossa katse osuu aina joskus tuohon valokuvaan, kunnes jo keski-ikäinen kuvan nuori muistelee hetken tunnelmaa ja pohtii aikaa sekä omaa katoavaisuuttaan. Elämä lipuu, mutta kuva tapahtuneesta on muuttumaton. Siksikö kuvan pohjavire on usein melankolinen: muistuttaako se meitä kaiken katoavuudesta?

Loppu.Työ.

Lopputyö etenee kuin eteneekin pikku hiljaa… Sain ensimmäisen version valmiiksi artikkelista, joka olisi tarkoitus julkaista myös Psykologia-lehdessä, saas nähdä. Juttu käsittelee yleisellä tasolla, mitä valokuvaterapia oikein on, ja millaista edelliskesän valokuvakonferenssissa Turussa oikein oli.

Jutun pituus ei kuitenkaan ihan riitä lopputyöksi. On siis keksittävä jotain muuta. Aikaa on vielä kuukauden päivät, ja alustavasti olen pohtinut jotain artikkelin vastapainoksi. Jotain henkilökohtaisempaa. Valokuvaamista, ja omien tuntojen pohdiskelua esseemäisesti. Tätä versovaa ideaa täytyy vielä kehitellä ja sopia yhdessä ohjaajan kanssa.

Kirjoittamisen ohella lueskelin jälleen kerran Barthesin Valoisa huone opusta ja selailin netistä, mitä kaikkea herrasta löytyykään. Ja löytyyhän sieltä. Jäin erityisesti miettimään Barthesin lausahdusta valokuvan ja elokuvan erosta: valokuvan edessä voin sulkea silmäni ja avata ne uudelleen, koska edessäni on jälleen tuo sama kuva.

Lohdullinen ja turvallinen ajatus pysyvyydestä. Ja valokuvan voimasta.