Dziga Vertov - A Man with a Movie Camera (1929)
Nimeä viisi parhainta elokuvaa? Mahdoton kysymys, sillä elokuvien koskettavuus vaihtuu aina aika ajoin: tänään on tärkeä tämä, huomenna taas tuo. Mutta jotain pysyvyyttä silti aina ilmenee. Näin hieman pilke silmäkulmassa, tänä iltana ja tällä nimenomaisella planeetalla, viisi koskettavinta elokuvaa omalla kohdallani voisivat olla vaikkapa seuraavat:
1. Dziga Vertov – Man With a Movie Camera (1929). Venäläisen avantgardismin riemuvoitto ja elokuvan rajoja rikkova teos. Itse asiassa elokuvan tärkeimmät oivallukset ovat tässä niin leikkauksen, sommittelun kuin sisällön pohdinnan osaltakin. Nyttemmin leffa on kehittynyt tästä ehkä enemmän teknisesti, ei välttämättä niinkään sisällön tai muodon suhteen. Mykkäelokuvien oma muotokieli katkesi ikävästi äänen tuloon, mutta tässä se ei haittaa.
2. Sergei Eisenstein – Panssarilaiva Potemkin (1925). Näin leffan ensimmäisen kerran joskus ammoisina aikoina silloisen elokuva-arkiston esityksenä. Elokuvan klassinen portaikkokohtaus kouraisi tosissaan, ja silmät kosteina lähdettiin kotiin. Jotenkin tämän leffan avulla on helpompi käsitellä maailman reaalista pahuutta, jota kuitenkin on.
3. Ridley Scott – Blade Runner (1982). Filosofian visuaalinen vastine, joka pohtii aina niin tärkeitä ihmiselon kysymyksiä: syntymää, elämää ja kuolemaa, sekä kaikkea sitä, mitä niiden välisiin ääripäihin mahtuukin. Säväyksen teki se, että ihmisrobotit, androidit, olivat ihmistä herkempiä ja humaanimpia. Toimii edelleenkin myös kulttuurisena voiteluaineena pohdittaessa teknologian ja ihmisen välistä monimutkaista suhdetta. Leffa sukeltaa samaten syvälle muistoihin ja muistamiseen, ja niiden merkitykseen identiteetin rakentajina.
4. Walt Disnet – WALL-E (2008). Tämä onkin vähän kinkkisempi juttu. Lastenelokuva, jota en pysty katsomaan itkeä tihruttamatta. Liittyy yksinäisyyteen ja läheisyyteen, jota elokuva koskettaa mielestäni niin kauniisti. Ainakaan vielä en saa kyllikseni tästä.
5. Tomas Alfredson – Ystävät hämärän jälkeen (2008). Ruotsalainen vampyyrileffa? Kyllä. Moderni vampyyritarina, jossa tuttua on – myös työni puolesta – yksi sen tärkeimmistä teemoista: koulukiusaaminen. Pienimuotoinen mestariteos, jossa puolessatoista tunnissa liikutaan psyyken hajoamisesta uuteen ystäväsuhteeseen. On myös pelottava, kuten kauhuleffan tuleekin olla. Tosin elokuva ei ihan yllä kirjallisen esikuvansa tasolle.
