Jokunen päivä sitten olin paikallisen kameraseuran opissa, aiheena valaistus. Päivä oli kiintoisa, joskin haastava. Valojen käyttö ja kameran asetukset ovat vielä paljolti jotain, jotka ovat vasta hahmottumassa ajatuksissani. Parantumaton luupää kun olen.
Mutta valo itsessään on innostavaa ja valokuvaaminenhan on sananmukaisesti VALOlla kuvaamista. Viime päivinä olen palannut takaisin vanhoihin muotokuvamaalareihin, jotka ovat maalauksissaan käyttäneet ja hyödyntäneet oivasti valoa. Monet opit onkin jo keksitty vuosisatoja sitten, ja vaikutteet ovat siivilöityneet myös tämän päivän valokuvaamiseen. 
Valo, kuten pimeyskin, ovat myös jotain, joita kannamme sisällämme. Onnistuneen terapian tunnusmerkkejä on se, että se kurkottautuu valoa, ei pimeyttä, kohden. Valo luo toivoa, uskallusta ja turvaa. Kuitenkaan sen vastinparia, pimeyttä, ei tule nähdä vain negaationa: ne täydentävät toisiaan.
Tuleva viikonloppuna yritän itsekin maalata valolla. Kotikylässäni on festarit, ja tarkoitus olisi maalata niin yleisöä kuin bändejäkin valoherkälle kennolle. Valon ja pimeyden aste-erot ovat illassa konkreettisesti läsnä, joka tarjoaakin aikamoisia haasteita.
2 vastausta tähän mennessä ↓
Arto // 29.05.2009 at 11:36 |
Jep jep!
Tuossa on oivallusta. Ei vanha oppi miksikään muutu, korkeintaan vähän kehittyy.
Valo oli jo ennen kuvaa, kuvaa ei ole ilman valoa. Vanhat muotokuvamaalarit, myöskin maisemamaalarit, olivat erinomaisia valon näkijöitä. Noista jälkimmäisistä katselet vaikka Pekka Halosen talvimaisemia.
Eläköön valo.
Lasse // 30.05.2009 at 10:09 |
Kyllä, kirjoitat asiaa. Tuntuukin, että valo on yhä kiehtovampaa mitä enemmän sitä vain tutkii: niin faktisessa kuin symbolisessakin mielessä. Ja kamera tarjoaa oivan tien tutkia tätä.