Jokunen päivä sitten olin paikallisen kameraseuran opissa, aiheena valaistus. Päivä oli kiintoisa, joskin haastava. Valojen käyttö ja kameran asetukset ovat vielä paljolti jotain, jotka ovat vasta hahmottumassa ajatuksissani. Parantumaton luupää kun olen.
Mutta valo itsessään on innostavaa ja valokuvaaminenhan on sananmukaisesti VALOlla kuvaamista. Viime päivinä olen palannut takaisin vanhoihin muotokuvamaalareihin, jotka ovat maalauksissaan käyttäneet ja hyödyntäneet oivasti valoa. Monet opit onkin jo keksitty vuosisatoja sitten, ja vaikutteet ovat siivilöityneet myös tämän päivän valokuvaamiseen. 
Valo, kuten pimeyskin, ovat myös jotain, joita kannamme sisällämme. Onnistuneen terapian tunnusmerkkejä on se, että se kurkottautuu valoa, ei pimeyttä, kohden. Valo luo toivoa, uskallusta ja turvaa. Kuitenkaan sen vastinparia, pimeyttä, ei tule nähdä vain negaationa: ne täydentävät toisiaan.
Tuleva viikonloppuna yritän itsekin maalata valolla. Kotikylässäni on festarit, ja tarkoitus olisi maalata niin yleisöä kuin bändejäkin valoherkälle kennolle. Valon ja pimeyden aste-erot ovat illassa konkreettisesti läsnä, joka tarjoaakin aikamoisia haasteita.
