Mitä aikaa minä elän?

”Navigating through the labyrinth of memory
 I became a tourist of my own history”.

Näin kirjoittaa japanilainen valokuvaaja Chino Otsuka valokuvakirjassaan imagine finding me. Otsukan valokuvat olivat hiljattain esillä Hesassa, jonne en kuitenkaan ennättänyt. Ikävä kyllä. Sen verran kiehtovia hänen valokuvansa ovat.

Otsukan kuvissa eletään kahdenlaista aikaa, ja kuvat edustavat jonkinlaisia kaksoismuotokuvia. Taiteilija on liittänyt nykyisiin aikuiselämän omakuviin myös oman lapsuudenajan kuvansa. Kuvat ovat taidokasta kuvankäsittelyä, eikä digitaalista liitosta huomaa, ellei katsoja ole varta vasten tietoinen tästä seikasta.

Kuvista tekee erityisen kiehtovia se olennainen seikka, että niissä kohtaavat sama ihminen lapsena ja aikuisena. Sinänsä tämä metodi ei ole uusi, monet muutkin kuvaajat ovat käyttäneet samaa lähestymistapaa. Mutta kuvien ulkoinen ilmiasu ja digitaalinen kuvankäsittely ovat niin virheettömiä, että kuvat heräävät eloon aivan uudella tasolla. Mitä aikaa näissä kuvissa oikein eletään: menneisyyttä vai nykyisyyttä? Molempia yhtä aikaa? Aikajanat sekoittuvat toisiinsa ja limittyneestä ajasta muodostuu jotain uutta.

Mielestäni kuvat ovat hyvin dialogisia, jotka miltei pakottavat katsojan sisäiseen vuoropuheluun oman sisäisen kokemushistoriansa parissa: mitä kuvan lapsi voisikaan sanoa aikuiselle elämästä tai aikuinen kuvan lapselle?

Kuvissa viivähtää terapeuttista dialogia, ja kuvat konkretisoivat mahdollisuutta keskustella oman sisäisen lapsen ja aikuisen kanssa. Kuvat nostattavat esiin muistin ja sen rakenteet: menneisyys ja nykyisyys kohtaavat.

Otsukan kuvat löytyvät täältä.

Kirjallisuutta

Valokuvan terapeuttinen voima -kirja on juuri ilmestynyt. Kirjaa löytyy kirjakaupoista ja lisäinfoa löydät täältä.

Alkava kevät onkin ollut aktiivista toimintaa valokuvan tiimoilta. Myös Miina Savolainen Maailman ihanin tyttö ilmestyi hiljattain, joten kiintoisaa lukemista riittää. Ja vihdoinkin myös suomenkielisenä!

Kaunis turhuus

Pari päivää sitten olin Tampereella kuuntelemassa psyk.esh. Pekka Lehdon luentoa. Päivän aiheena oli Elokuvan käyttö asiakastyössä, ja päivä päättyi Roy Anderssonin Kahden kerroksen väkeä elokuvaan. Tänä keväänä on luvassa enemmänkin elokuvaan liittyviä luentoja: seuraava on maaliskuun puolella Helsingissä, jonka järjestävät Helsingin Psykoterapiaseura ja Helsingin Psykoanalyyttinen yhdistys. Tapahtuma on kaksipäiväinen, ja päivien aiheena ovat kauhuelokuvat: Elokuva ja psyyke – Kauhun kosketus.

Kauhuleffat ovat kiinnostaneet minut jo aivan pikkupojasta lähtien. Elokuvien outo sielunmaisema, toisenlainen arkitodellisuus ja hallitun pelon kokeminen kiehtovat edelleenkin, joskin nyt jo hieman eri lailla.

Pienempänä tutustuin ensin Hammer studion kauhuelokuviin (vanhemmilta toki salaa), joiden aiheet olivat usein klassisia: vampyyrit, ihmissudet ja elävät kuolleet. Varsinainen innostukseni kauhuun heräsi niiden kulta-aikana, 1970-luvulla. Etenkin Toby Hooperin Texas Chainsaw Massacre teki syvän vaikutuksen syvääluotaavalla psykologisella kauhullaan: elokuvan realistisuus synnytti minussa inhoreaktion, joka kuitenkin jaksoi kiehtoa.

1970 – luvun kauhuleffoja on tulkittu myös poliittisina allergioina sen ajan kulutusmentaliteettia ja yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Se tarjosi uudenlaisen väylän pohtia näitä elokuvia.

Nyttemin olen työssäni asiakkaiden kautta törmännyt japanilaiseen kauhuun, joka tuntuu pitävän otteessaan tämän päivän nuoria. Vaikka -70-luvun leffat ja japanilainen kauhu eroavat niin esteettisesti kuin sisällöllisesti toisistaan, niin katsojan kokemus yhdistää edelleenkin näitä molempia. Hallitun pelon ja seksuaalisuuden teemojen kohtaaminen lienevät ikiaikaisia teemoja.

Parhaimmillaan kauhuleffat tarjoavat positiivista eskapismia arjen todellisuudesta ja antavat unenomaisen todellisuuden mahdollisuuden: turvallisen väylän kohdata voimakkaita tunteita. On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät leffojen ikärajat ole turhan vuoksi. Pahimmillaan k-18 leffa voi syvästikin traumatisoida lasta, mikäli elokuva on vielä hänen ymmärryskykynsä ulottumattomissa.

Mutta aikuisten kohdalla Mika Waltaria lainaten: ihminen tarvitsee kaunista turhuutta.