Lisäsin jokusen…

…kuvan  talvisesta metsämatkasta saariston kupeessa. Löytyvät taas sivun oikeasta laidasta klikkaamalla.

Vapaapainista, punctumista ja Gazasta

Tätä kirjoittaessani on historiallinen päivä, valta on juuri vaihtunut USAssa.

Se ei kuitenkaan pyöri tällä hetkellä ajatuksissani, vaan eilinen elokuva. Kävin katsomassa Aronofskyn uusimman ohjaustyön, The Wrestlerin (2008). Aranofskyn menneisyydestä löytyvät mm. elokuvat Pii ja Unelmien sielunmessu. Näistä jälkimmäinen leffa kuvasi varsin vakuuttavasti huumeriippuvuutta, hallusinaatioita ja elämän sekasortoisuutta. Kiinnostuin hänen töistään heti.

Wrestler suuntaa kohti uudenlaista sielunmaisemaa Aronofskyn uralla, enkä malta olla tätä kommentoimatta.

Leffa kertoo jo parhaat päivänsä nähneestä vapaapainijasta, jota tulkitsee vakuuttavasti Mickey Rourke. Hänen omasta elämästään ja vastoinkäymisistään löytyy paljon yhtäläisyyksiä pätkän roolihahmoon. Sen enempää sukeltamatta elokuvan juoneen, jäin pohtimaan tämän nimenomaisen leffan elokuvallista avainkokemusta, joka alleviivasi elokuvan merkittävyyttä itselleni. Sanalla sanoen, pohdin Roland Barthesin julkituomaa punctum käsitettä.

Rourken roolihahmo, Randy ”The Ram” Robinson, pelaa asuntovaunussaan naapurin pojan kera vanhaa Nintendon 8- bittistä pelikonetta. Koneessa on peli, joka on tehty leffan päähenkilöstä ja hänen uljaasta vapaapainijan urastaan.

Urasta, joka hiipui jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Naapurin poika kommentoi pelin vanhuutta ja kertoo pelaavansa mieluummin nykyaikaisia pelejä, kuten Call of Duty nelosta. The Ram Robinson tippuu alkumetreillä puheenaiheesta, eikä ymmärrä, mistä poika oikein puhuu. Mies anelee poikaa jatkamaan peliä kanssaan, mutta ei. Poika ei halua pelata enempää tätä vanhaa peliä ikivanhassa pelikoneessa.

Kohtaus on hyvin voimakas. Sen kautta ymmärsin hyvin konkreettisesti ja kokemuksellisesti Rourken näyttelemää surullisen hahmon ritaria, The Jamia. Nuoruus on mennyttä, loistokas ura on ohi ja The Jam väistämättä vanhenee. Maailma on muuttunut, eikä hän enää ymmärrä maailmaa nuoruutensa innolla. Tämä voisi olla myös askel kohti uutta, mutta The Jamin kohdalla elämän syöksykierre hivuttautuu yhä lähemmäs.

Merkittäväksi tämän avainkohtauksen tekee sen, että ohjaaja on kuvannut kohtauksen hyvin lämminhenkisesti, ihmistä ymmärtäen. Kuten koko wrestling maailmaa, joka avautuu minulle eurooppalaisena vain vaivoin.

Traileri löytyy täältä.

Kohtasin samanlaisen punctumin uutisvalokuvan muodossa hiljattain. Kyseessä oli valokuva, joka taltioi Gazan siviilien ahdinkoa vain jokunen aika sitten. Siinä ihmiset katselivat raunioita, jotka oli pommitettu maan tasalle. Yhdellä kuvan henkilöistä oli yllään t-paita, jollainen itsellänikin on joskus ollut.

Tuon samaisen paidan kautta syntyi kipeä oivallus siitä, että kuvan kokemus on todellista ja valokuvan näyttämä kärsimys totisinta totta.

**

Kapakasta luontoon

Viime viikonloppuna kuvasin Holy Smoke- yhtyettä Turussa. Kuvat löytyvät tuttuun tyyliin Flickeristä. Helpoiten näet kuvat, kun klikkaat sivun oikealla puolella olevia valokuvia.

Osa kuvista onnistui, mutta suuri osa ei. Keikkakuvaaminen on hektistä, ja automaattiasetuksilla pärjää vain tietyissä tilanteissa. Kuvaamisessa riittää siis edelleenkin opeteltavaa, runsain mitoin.

Itse kuvastilanne on myös hyvin keskeinen prosessi myös lopputuloksen kannalta. Rokkibändin kuvaaminen on usein nopeaa, hikistä ja kovaäänistä työtä. Vastapainoksi ajattelin lähteä lähipäivinä kuvaamaan luontoon siippani ja muksujen sekä koiran kera – jos vain heidät saa houkuteltua metsäreissulle. Kuvausretki luontoon on parhaimmillaan terapeuttinen reissu: äänettömyyden ja kiireettömyyden tunnelma, ympärillä vain luonnon äänet ja metsän eläimet 

Uusi vuosi, uusi kamera

Pitkän pohdinnan jälkeen sain vihdoin vaihdettua kameran. Canonin muutaman vuoden takainen 350D saa nyt jäädä hyvin palvenneena. Ruokahalun alati kasvaessa jotkut kameran toiminnot alkoivat tuntumaan isoiltakin puuteilta, kuten esim. hidas tarkennus. Sain nyt juuri hyppysiini uunituoreen digijärkkärin, Canon edelleen ja nyt mallia 50D: semi-pro asteella siis ollaan ja tukevasti. Putkena 18-55 mm vempain ja salamana edelleen vanha & hyvä Canonin 550EX.

Olen ehtinyt kokeilemaan kapistusta vasta ihan muutaman kerran, mutta täytyy myöntää jo näin ensi askeleilla: hyvältä tuntuu. Kameran valovoimaisuus ja nopea, tismallinen tarkennus ovat tehneet hyvän vaikutuksen.

Perjantaina pitäisi ottaa sitten omista taidoista ja kamerasta mittaa. Tarkoitus on kuvata kavereita keikalla, ja keikkakuvaus tuppaa olemaan aina yhtä vaativaa. Valaistus vaihtuu hyvin nopsaan hämärästä kirkkauteen ja muusikoitten liikkeet ovat vikkeliä. Samalla siinä on kuitenkin tervetullutta haastetta, miten onnistun taltioimaan ohikiitävät hetket.

Paljon on siis opettelua edessä. Valokuvailmaisu kurssi jatkuu edelleen Turun työväenopistossa koko kevään. Samassa opinahjossa aloitan myös Uusi taide ja valokuva –kurssin.

Eiköhän näistä saa evästä uuteen :=)