VALOkuvia

 

Osallistuin kuluneen syksyn aikana Turun työväenopiston Valokuvailmaisun kurssille, joka on kokoontunut säännöllisesti kerran viikossa. Kurssin opettajana toimi valokuvaaja Ulla Kudjoi, jonka johdolla opettelimme kuvien sommittelua ja sisältöä niin keskustelemalla kuin kuvia ottamalla eri teemoista. Kurssi on ollut todella opettavainen ja kiinnostava kokemus: opettaja on ollut erinomainen, ja ryhmä kannustava ja mukava – unohtamatta kriittisyyttä – kaikin puolin. Itse olen varmasti eniten oppinut kaikista niistä kiintoisista keskusteluista, joita olemme käyneet lävitse lukuisten tuntien aikana. Valokuva on myös sosiaalinen väline, sain huomata sen moneen eri otteeseen.

Nyt kurssin loppuessa myös lopputyöt ovat esillä, joita koko kansa voi vapaasti ihmetellä. Näyttelyn nimi on ytimekkäästi VALOkuvia, joissa jokainen kuvaaja pohti valon olemusta.  Esillä olevat valokuvat ovat mielestäni taidokkaita, ja osallistujat ovat omalta osaltaan pohtineet valoa ja sen eri ilmentymiä.

Itse kuvasin eräänä syksyisenä päivänä reippaasti yli satakunta kuvaa Turusta, eri puolelta kaupunkia. Oma tie löytyi aika nopeasti, ja valon ja varjon eri muodot alkoivat kiehtoa. Näistä pari valokuvaa päätyi näyttelyyn.

VALOkuvia näyttely on esillä Turun CafeArt:ssa, aivan kaupungin ydinkeskustassa, pääkirjaston kupeessa. Tarkemmat tiedot ja aukioloajat sekä lisäinfoa näyttelystä (Galleria- sivulla) löytyvät kahvilan omilta nettisivuilta.

Näyttely jatkuu 10.1.2009 asti. Ja jos kuvat eivät niin tällä erää kiinnosta, niin kannattaa ainakin jossain välissä ainakin poiketa tässä kahvilassa: on varmasti yksi Turun viihtyisimpiä.

Puuh.

Olen tällä hetkellä vatsataudin kourissa, joten palataan juttuihin taas hieman tuonnempana…

Assan kuvat

Istun parhaillaan junassa kun tätä kirjoitan. Päivä on mennyt kuunteluoppilaana, istuin ja kuuntelin luentoja liittyen Irakin ja Kongon pakolaislapsiin. Tein lähtöä myöhemmin kotiin päin Helsingin rautatieasemalta käsin – siis ystävien kesken Assalta- ja tuopin äärestä katseeni eksyi jälleen kerran aseman upeisiin seiniin.

 

Mitäpä muuta Eliel Saarisen arkkitehtoroimasta rakennuksesta voikaan sanoa: Kaunis, isolla K:lla. Ja samaa K:ta edelleen lainaten: eikö vieläkin voitaisi rakentaa näin uljaan esteettisiä rakennuksia, kuin myrskylyhty opastamassa välillä niin eksynyttä ihmiskuntaa?

 

Mutta rakennusta kiintoisampaa ovat sittenkin ravintelin seinillä olevat suurennetut valokuvat. Temaattisesti ne ovat historian suhteen yhteneväiset, sillä nämä jo menneen ajan kuvat liittyvät tiukasti matkustamiseen – kuinkas muutenkaan, kun asemalla ollaan.

 

Mutta kuvien herättämä ja käsin kosketeltava tunnelma lähdöstä, saapumisesta ja etenkin matkallaolosta koskettaa edelleenkin sielua niin, että kipinät vain sinkoilevat. Joistain kuvista todentuu selkeän maantieteellinen paikka, etenkin kun kuvan rakennukset ovat edelleen olemassa ja todennettavissa. Mutta ihmisten pukeutuminen on erilaista, kertoen ajan jo menneen omille teilleen omia aikojaan sitten.

 

Miksi nämä kuvat pysäyttävät minut luodin lailla? Mitä niissä näen? Ehkäpä samaa, mitä tulevat sukupolvet tulevat näkemään myös minun ottamissani valokuvissa. Jotain etäisesti samaa, ihmistä muistuttavaa ja samalla myös paljon muuttuneisuutta. Mutta yhdistävää on varmasti se, että olemme Assan kuvien tavoin aina lähdössä jonnekin jostakin: toiseen kaupunkiin, toiseen suhteeseen ja samalla väistämättä myös metaforisesti kurkotamme kohti omaa kuolemaamme. Ja lähdön edessä, matkahan se on, joka viimekädessä määrittää eletyn elämämme, ei määränpää.

 

Vai onko sittenkään näin? Palatakseni kirjoituksen alkuun, kongolaiset määrittävät kuoleman ihmisen tärkeimmäksi päämääräksi, jos vain ymmärsin päivän annin oikein. Heidän mukaansa kuolemassa ihminen on viimein valmis.

 

Viehättävä ajatus, tänä postmodernin, länsimaalaisen nuoruuden palvonnan ja individualismin luvattuna aikana. Parhaiten tämän ajatuksen konkretisoi luennoitsijan ottama valokuva kongolaisen naisen hautausasusteesta: kuin morsiamen hääpuku länsimaalaisittain, puhtaan lumivalkoinen.

 

Mutta eurooppalaisena ihmoisena ajattelen – vielä hetki ennen Turun asemaa tätä kirjoittaessani – että on vielä paljon koettavaa, elettävää ennen tätä. Niin kuin Jarkko Martikainen laulaa: meitä odotetaan mullan alla, mutta ei me mennä vielä. Ei ihan vielä.

 

Omakuvaamisesta

Alkuviikosta tein pienen juttukeikan kotikuntani paikallislehdelle valokuvanäyttelyn avajaisista. Kyseessä oli Seppo Sarimon Sellomatinea näyttely. Sarimo oli kuvannut muutamaa nuorta sellistiä konserttitilanteessa, ja kokonaisuus oli hyvinkin onnistunut. Kuvaustilanne oli myös vähintään kiintoisa: matinea kun on sen verran herkkä kokonaisuus, ettei kuvaajan liikkuminen konsertin aikana ei ole kovinkaan suotavaa. Niinpä Sarimo oli kuvannut koko ajan samalta paikalta, apunaan vain standi ja tehokas zoomi.

 

Pidin lopputuloksesta. Valokuvissa esiintyi paljon tiukkoja lähikuvia nuorista sellisteistä, ilmeet keskittyneitä ja kuvissa voi miltei kuulla soitetun musiikin. Jäinkin pohtimaan mielessäni sitä, että toisaalta näitä ilmeikkäitä kasvokuvia voisi pitää myös omakuvina.

 

Valokuvakoulutukseemme kuului juuri viimeksi omakuvaosuus, jossa opettajana toimi italialainen Cristina Nunez. Pähkinänkuoreen mahdutettuna Nunezin metodi on seuraavanlainen:

 

Osallistuja otti itsestään, yksin studiossa, sarjan omakuvia kaukolaukaisijalla. Tarkoitus oli kuvata joko vihan tai epätoivon kaltaisia tunteita, ja lopussa myös tuon voimakkaan tunteen jo lauettua hieman seesteisempiäkin kuvia. Sen jälkeen yhdessä Nunezin kanssa kävimme kuvat läpi ja etsimme niistä avainkuvia, joissa tiivistyy jotain olennaista niin omasta itsestään kuin myös mahdollisesti jotain universaalia tuon tunteen sisältämästä palosta.

 

Seuraavana päivänä kävimme valokuvat lävitse koko ryhmän kesken ja vaihdoimme mielipiteitä. Lopuksi äänestimme jokaisen kohdalla yhden valokuvan, joissa tiivistyy Nunezin metodin voimalliset puolet. Näin kuvauksen aikaiseen yksinäisyyteen saadaan yhdistettyä myös sosiaalinen ulottuvuus.

 

Vaikka tämä kuulostaa ehkä simppeliltä, niin juuri tässä metodi onkin voimallisimmallaan. Kokonaisuudessaan tapahtuma on selkeä ja osaavissa käsissä myös turvallinen. Mielestäni Nunezin metodi on hyvin voimallinen, nopea ja konkreettinen. Olennaisinta ainakin itselleni oli juuri se, että kuvaus tapahtui studiossa ja sain olla yksin: tuumin, että pystyin keskittymään täysillä itseeni ja tunteisiini. Tuntui myös, että toisaalta sukeltaminen vihan kaltaiseen voimakkaaseen tunteeseen oli täysin spontaania ja samalla, kaukolaukaisin kädessäni, pystyin kuitenkin hallitsemaan prosessia.

 

Voimakas ja hämmentävä kokemus samanaikaisesti.

 

Jos metodi kiinnostaa, niin yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy täältä.

 

Valo – The Light

Koetin maalata syksyistä valoa kamerani valokennolle. Jokunen yritelmä löytyy tutusta paikasta, Flickeristä.