Olen joskus aikaisemminkin kirjoitellut blogissani Pixar tuotantoyhtiön leffoista. Kävin hiljattain katsomassa firman uusimman elokuvan, Wall-E:n yhdessä pienen lapsikatraan kanssa. Lienee turha sanoakaan, että pidin leffasta kovin, ehkäpä se lienee paras – ainakin yksi parhaimmista – mitä Pixar on tuottanut nykyisen uransa aikana.
Leffan kotisivut löytyvät täältä.
Esityksen alkupätkänä nähtiin Pixarin lyhytelokuva Presto, joka on ahkerasti pyörinyt myös Facebookin keskusteluryhmissä. Presto onkin varsin kelvollinen aloituspätkä omassa riehakkuudessaan ja pienimuotoisessa anarkistisuudessaan: parhaimmillaan jälki muistuttaa animaation hurjan pojan, Tex Averyn kädenjälkeä.
Ja se on paljon se.
Wall-E on tarinaltaan varsin tavanomainen ja konservatiivinen lapsille suunnattu pätkä: kertomus yksinäisyydestä, ystävän löytymisestä ja yhteisöllisyydestä. Tasoja elokuvassa on paljon, ja katsojasta itsestään riippuu, mihin hän haluaa nivoutua ja mikä häntä eniten puhuttelee. Kuten Walt Disneyn elokuvissa – eikä pidä unohtaa, että osa Pixarin omistussuhteista on myös Disneyn hallinnassa – niin myös tässäkin lasten elokuvassa liitetään mukaan tietoista intertekstuaalisuutta. Tällä tarkoitan viittauksia toisiin elokuviin, tasoa, joka puhuttelee myös aikuisia katsojia. Näin elokuvan kohderyhmä yritetään saada mahdollisimman laaja-alaiseksi, hieman tyyliin jokaiselle jotakin.
Koska Wall-E:n tarina liikkuu tulevaisuudessa, roboteissa ja maapallon saastumisessa, on leffassa suoria viittauksia nimenomaan 2001 A Space Odyssey –elokuvaan. Etenkin elokuvan avaruusaluksen robottisilmä hohtaa yhtä vaarallisen punaisena kuin Kubrickin leffan seonnut HAL-9000 robotin kylmä ja mekaaninen silmä. Nuoremmat katsojat eivät välttämättä tätä huomaa, mutta näin keski-ikäisenä leffafanina tuo konnotaatio ei toki jää väliin. Ja kenties Wall-E:ssä on myös ripaus Matrixia. Elokuvaa, joka myös käsittelee ihmiselon sisältöä vallanpitäjien ideologisena luomuksena, vailla todellista kosketusta henkilökohtaisen elämän kokemuksellisuuteen. Sama ilmenee myös pieninä välähdyksenä Wall-E:ssä.
Ja voihan tätäkin elokuvaa lähestyä kulttuurisen voiteluaineen näkökulmasta käsin, josta myös Turun yliopiston dosentti ja mediatutkija Veijo Hietala puhuu. Wall-E käsittelee omalta osaltaan ihmisen ja teknologian välistä suhdetta, jossa robotit ovat hyvin inhimillisiä ja ihmisen kaltaisia. Ristiriitaista sen sijaan on, kuten niin monissa muissakin eri yhteyksissä, on itse näkökulma, eli missä valossa teknologia esitetään. Tässä elokuvassa maailman saastuminen näytetään etupäässä teknologiasta johtuvana, ja samaan hengenvetoon teknologia esitetään myös pelastavana keinona, joka itsessään ratkaisee maailman ongelmat. Ristiriitaista, mutta sama ongelma peilautuu liiankin totena myös omassa todellisessa maailmassamme: suhteemme teknogiaan on hyvin monimutkainen. Tosin Wall-E:ssä tärkeänä elementtinä tuodaan esille myös uusyhteisöllisyys ja ihmisen kyky löytää toinen rinnalleen. Tähän on myös katsojan helppo samaistua.
Mutta monien muiden elokuvien tavoin Wall-E tuo jälleen kerran todeksi sen, että parhaimmillaan leffa on todellinen tunneapparaatti. Sen edustamaan lumetodellisuuteen on miltei mahdotonta olla uppoutumatta.
Eipä siis ihme, että jo elokuvan historian alkumetreillä sen merkitys propagandana huomattiin hyvinkin vikkelään. Lenin puhui elokuvasta vaikuttavimpana taiteena ja Goebbels käytti elokuvaa menestyksekkäästi osana natsien propagandakoneistoa.
Koska elokuva parhaimmillaan kykenee puhuttelemaan katsojaa hyvin tunnepitoisesti, on juuri tämä liikkuvan kuvan ominaisuus vallan mahtava voima. Se pureutuu ohi tietoisen, kognitiivisen tason ja katsoja pääsee tekemiseen omien tunteidensa kanssa: myös niiden tunteiden, joiden on voitu ajatella unohtuneen jo iäksi. Psykiatrian erikoissairaanhoitaja Pekka Lehto, joka on kirjoittanut elokuvan terapeuttisesta voimasta, puhuukin tunneputkien nuohouksesta.
Terapiassa elokuva voi parhaimmillaan olla myös väline, jonka avulla voidaan päästä tunnetason ongelmapisteisiin kohtuullisen nopeassa ajassa. Kuten valokuvakin, leffa voi tarjota tartuntapinta-alaa, jonka kautta voi olla mahdollista sukeltaa siihen henkilökohtaiseen todellisuuteen, joka muutoin voi olla kosketuksen ulottumattomissa. Vaikka elokuvan ja valokuvan välillä on paljon samankaltaisuuksia, niin uskoakseni niiden erovaisuudet ovat vieläkin suuremmat.
Valokuva ja elokuva vaikuttavat aivotoimintaan eri tavoin, havaitsemme still- kuvaa ja liikkuvaa kuvaa eri tavoin. Näissä molemmissa apparaateissa ovat omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itseäni elokuvassa kiinnostaa – siis nimenomaan sen psykoterapeuttisessa kontekstissa – sen mahdollistama voimakas narratiivisuus. Etenkin, kun puhumme klassisesta Hollywood- kerronnasta.
Minusta itsestäni on todella nautinnollista saada katsoa Wall-L:n kaltaisia elokuvia. Se tarjoaa mahdollisuuden saada jälleen kerran kosketusta omaan sisäiseen lapsen mieleeni ja siihen aikaan, kun kaikki maailmassa oli suuren ihmettelyn aihetta.
