Viime koulutuspäivät saivat hyvin traagisen käänteen, kun kesken kaiken kuulin Kauhajoen tapahtumista. Päivän mittaan uutiset ja uhrien lukumäärä alkoivat hahmottua, ja tapahtuma selvisi koko traagisuudessaan.
Vaikka media on nyt täynnä yllin kyllin tätä suru-uutista, niin silti haluan itsekin raapustaa siitä rivin-pari. Juuri tapahtuman aikaan kerroin opintoryhmälle omaa tietämystäni traumoista ja kriiseistä sekä omasta työstäni niiden parissa. Hämmentävää, että tämä tapahtui juuri samaan aikaan Kauhajoen tapahtumien kanssa.
Kuten varmasti koko muukin Suomi tällä hetkellä, tunnen syvää myötätuntoa uhreja ja heidän läheisiään kohtaan. Läheisillä on nyt edessään pitkä ja raskas tie, eikä elämä enää tule palaamaan entiselleen. Silti aina on mahdollisuus jatkaa elämäänsä ja yrittää luottaa huomiseen, kaikesta taakasta huolimatta, joka painaa hartioita.
Sanomalehti Kalevan nettisivuilla on kaunis ja herkkä kirjoitus siitä, miltä oikein tuntuu, kun kaikki romahtaa kasaan kuin korttitalo. Tamperelainen psykiatri Ulla Tulisalo menetti miehensä ja kolme poikaansa liikenneonnettomuudessa 15 vuotta sitten, ja nyt Kauhajoen tapahtumat herättivät nuo tapahtumat uudelleen eloon. Jutun otsikko on mielestäni erityisen onnistunut: Suru viiltää elämän mittaisen arven.
