Viime koulutuspäivät saivat hyvin traagisen käänteen, kun kesken kaiken kuulin Kauhajoen tapahtumista. Päivän mittaan uutiset ja uhrien lukumäärä alkoivat hahmottua, ja tapahtuma selvisi koko traagisuudessaan.
Vaikka media on nyt täynnä yllin kyllin tätä suru-uutista, niin silti haluan itsekin raapustaa siitä rivin-pari. Juuri tapahtuman aikaan kerroin opintoryhmälle omaa tietämystäni traumoista ja kriiseistä sekä omasta työstäni niiden parissa. Hämmentävää, että tämä tapahtui juuri samaan aikaan Kauhajoen tapahtumien kanssa.
Kuten varmasti koko muukin Suomi tällä hetkellä, tunnen syvää myötätuntoa uhreja ja heidän läheisiään kohtaan. Läheisillä on nyt edessään pitkä ja raskas tie, eikä elämä enää tule palaamaan entiselleen. Silti aina on mahdollisuus jatkaa elämäänsä ja yrittää luottaa huomiseen, kaikesta taakasta huolimatta, joka painaa hartioita.
Sanomalehti Kalevan nettisivuilla on kaunis ja herkkä kirjoitus siitä, miltä oikein tuntuu, kun kaikki romahtaa kasaan kuin korttitalo. Tamperelainen psykiatri Ulla Tulisalo menetti miehensä ja kolme poikaansa liikenneonnettomuudessa 15 vuotta sitten, ja nyt Kauhajoen tapahtumat herättivät nuo tapahtumat uudelleen eloon. Jutun otsikko on mielestäni erityisen onnistunut: Suru viiltää elämän mittaisen arven.
Aiheet: valokuvaterapia
Avainsana(t): Kauhajoki, suru, tragedia
Olen aikaisemminkin kirjoittanut YLEn Teemasta, kanavalta kun tuppaa tulemaa aika useinkin kiintoisia ohjelmia. Niin myös täällä kertaa.
Kyseessä on kolmiosainen sarja, Elokuvan kätketty kieli, joka perustuu slovakialaisen filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Zizek mietteisiin.
Alkuperäiseltä nimeltään sarja on paljon suomennustaan rohkeampi: Pervert`s Guide to Cinema (2006). Tämä alkupäinen nimi kertoo jo paljon siitä, mikä on Zizekin lähestymistapa elokuvaan: totunnaisia kaavoja ja käsityksiä voimakkaasti kyseenalaistava. Mies esittelee otteita eri elokuvista ja pohtii, missä niistä oikein voisi olla kyse, painottaen samalla voimakkaasti psykoanalyyttistä lähestymistapaa.
Jaksot ovat olleet aikamoista verbaalista tykistystä, jotka vaatisivat useampaa katsomiskertaa. Ainakin itsestäni tuntuu, että en ehdi ymmärtämään sitä kaikkea tulkintaviidakkoa, jota Zizek vyöryttää katsojan eteen. Paljon jää ymmärtämättä, paljosta olen eri mieltä, mutta suuren osan myös allekirjoitan.
Zizekin elokuva näyttäytyy – miehen omien sanojen mukaan – vessanpönttönä, joka tuo jälleen eteemme jo kertalleen huuhdotut jätteet. Elokuva ja sen edustama narraatio – siis kollektiivisella tasolla – ikään kuin pakottavat katsojan kohtaamaan sen, minkä hän mieluummin jo unohtaisi. Elokuva siis tietyllä tavalla tuo eteemme peilin, joka saa meidät katsomaan jo unohdetuksi luulemamme todellisuutta – sekä hyvässä että pahassa.
Miehen ajatukset ovat vähintäänkin kiinnostavia ja uusia ajatuksia päähän puhaltavia. Suosittelen katsomaan sarjan viimeisen osan, jos kuva ja maailma vähääkään kiinnostavat.
Aiheet: elokuva · identiteetti · valokuvaterapia
Avainsana(t): elokuva, psykoanalyysi, Slavoj ZIzek