Pari sanaa editointiohjelmista

Valokuvaterapiakonferenssin yhteydessä juttelin joidenkin kanssa editointiohjelmista, etenkin Carmine Parrellan esityksen jälkeen. Carminehan käyttää omassa terapiatyössään paljolti liikkuvaa kuvaa, jota hän lopuksi editoi. Käytössään hänellä on ollut Pinnaclen ohjelma. Pinnaclesta on olemassa eri versioita, joiden hinta pyörii sadan euron molemmin puolin – ja ohjelma on myös lokalisoitu suomenkieliseksikin. Uusin versio on järjestysnumeroltaan jo 12.

Pinnaclen käyttöön on olemassa myös kelpo suomenkielinen käyttöohje Digivideon sivustolla, millä pääsee ainakin alkumetrejä edemmäksi.

Jäin kuitenkin vielä itsekseni miettimään, löytyisiköhän netistä mitään ilmaispohjalta. Windowsin mukana tulee kylläkin ilmainen Windows Movie Maker -ohjelma, joka soveltuu hyvin peruseditointiin. Ja netistä löytyy myös paljon ilmaisohjelmia, joista suurinta osaa en itse ole kylläkään kokeillut.

Wikipedian sivustolla on esitelty kattava lista niin kaupallisista, ilmaisista kuin OnLine -editoreistakin. Jos joku tykästyy johonkin ohjelmaa, niin olisi mukavaa saada kuulla lisää!

Editoinnissa ei kuitenkaan kannata tehdä samaa virhettä kuin itse tein aikanaan. Kun opettelin kuvankäsittelyä, niin PhotoShop tuntui siltä ainoalta oikealta ja katu-uskottavalta vaihtoehdolta. Onnistuuhan homma toki silläkin, mutta metodi on lähinnä puuhun-takapuoli-edellä menetelmä. Yksinkertaisella ja simppelillä ohjelmalla on hyvä aloittaa, opetella rauhassa leikkaamisen rytmiikkaa ja liikkuvan kuvan tajua, josta sitten edetä kohti haasteellisempaa leikkaamista.

Terapiatyössä liikkuvan kuvan kuvaaminen ja editoiminen voi tarjota uusia mahdollisuuksia ja näkökulmia esim. narratiivisesti työskenneltäessä. Ja liikkuvan kuvan osuus tulee varmasti yhä vain kasvamaan, esim. monet nuoret asiakkaani kuvaavat kännyköillä erilaisia arkipäivän tilanteita.

Hyvillä mielin

Kansainvälinen valokuvakonferenssi Turussa on nyt ohitse. Siis valokuvaterapian tiimoilta. Päiviin mahtui prekonferenssi Seilin saaressa ja itse tapahtuma Turun yliopistossa. Mennyt viikko on ollut hyvin hektinen ja työntäyteinen, ja unetkin tuppasivat jäämään hieman vähiin.

Mutta kokonaisuutena tapahtuma oli onnistunut, kiintoisa ja opettavainen kaikin puolin. Näissä päivissä on vielä paljon ajateltavaa ja sulattelemista, mutta omaan työhöni olen saanut todella paljon uusia työkaluja. Samalla on ollut myös tilaisuus tutustua kollegoihin eri puolelta maailmaa. Hyvä oli myös todeta, että valokuvaterapian taitajia on aina Japanista Koreaan saakka.

Oheinen kuva – hieman muokattuna – on otettu taiteen tohtori Seija Ulkuniemestä, joka myös luennoi konferenssissa. Myöhemmin hän esitteli omaa valokuvateostaan, joka herättikin kiinnostusta. Luennoitsijan mattona toimii valokuvista yhteenommeltu teos.

Konferenssin jälkeen juhannus meni vastapainoksi hyvin rauhallisissa merkeissä, kokkoa katsellen ja metsässä ihmetellen ilmielävää kotkaa. Ja kamera unohtui tietysti mökille…

Valokuvan kokemus -seminaari

Kosmonauteista rikollisiin ja alastonkuvista kännykuvien metatietoihin. Tätä kaikkea ja paljon muutakin piti sisällään Suomen valokuvataiteen museon ja Ateneumin taidemuseon järjestämä kaksipäiväinen seminaari: Valokuvan kokemus – kysymys dokumentaarisuudesta. Seminaari pidettiin kesäkuun alussa.

Seminaarin ajatuksena oli koota yhteen tieteen ja taiteen ajankohtaiset projektit ja tutkimushankkeet. Kahdessa, hyvin tiiviissä päivissä sainkin hyvin kattavan kuvan siitä, mitä valokuvan tiimoilla oikein tapahtuu tällä hetkellä. Ja paljon tapahtuukin!

Kokonaisuutena tilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen ja kaikin puolin onnistunut: eipä ihme, että tapahtuma oli houkutellut paikalle osallistujia pilvin pimein. Myös Ateneumin luentosali oli viihtyisä, aikataulu piti hyvin kutinsa ja luennot herättivät vilkasta keskustelua.

Seminaarin sessiot oli jaettu neljään eri kategoriaan:

1. Ihmisen kuva

2. Muuttuvat ajat – dokumentaarisuuden tekniset ja ilmailulliset ulottuvuudet

3. Valokuvan keinoin intiimiä ja julkista

4. Dokumentin paikka

Näin valokuvaterapiaopiskelijan kannalta mieltäni ilahdutti erityisesti se, että luentojen kohteena olivat myös perhevalokuvat. Vaikka kaikki alustukset olivat kiintoisia, niin perhevalokuvat ja digitaalisen kulttuurin pohdinta olivat juuri niitä alueita, joita itse pidin kiinnostavimpina. Vaikuttaakin siltä, että perhevalokuva on myös akateemisen tutkimuksen kohteena yhä enemmän ja enemmän.

Luennoista

TAIKin jatko-opiskelija Päivi Setälä pohti luennossaan, Kokemuksen sietäminen – lapsi valokuvaajana, lapsen osuutta valokuvan ottajana. Hän höysti luentoaan lasten ottamilla valokuvilla, joita olikin kiinnostavaa saada katsoa. Liian usein lasten ottamia kuvia ”korjaillaan”, rajataan vaikkapa se linssin edessä oleva sormi tai opetetaan parempaa rajausta…

Mari Mäkiranta Lapin yliopistosta pohti henkilökohtaisia valokuvia, niiden kerrottuja ja vaiettuja tarinoita. Henkilökohtaiset valokuvat näyttäytyvät ikään kuin muistin sijana, joka on Mäkirannan mukaan tietynlainen minä -historiallinen dokumentti omasta elämästä. Kuvissa esiintyy kahdenlaista todellisuutta: tunnustuksellisuutta ja normatiivisuutta. Tunnustuksellisuus – mikäli oikein ymmärsin – edustaa sitä kertomisen tapaa valokuvissa, jossa kuvan ottaja ilmaisee jotain itsestään. Hän ikään kuin paljastaa siinä jotain olennaista itsestään. Normatiivisuus taas edustaa jäykempää kuvan todellisuutta, jossa kulttuuri paljolti muokkaa sitä, mitä ja miten haluamme paljastaa itsemme.

Miten digitaalinen kuvaus ja kamerakännykät tulevat muokkaamaan visuaalista kulttuuriamme ja tapaamme ottaa kuvia? Aiheeseen syventyi Risto Sarvas Tietotekniikan tutkimuslaitokselta. Sarvas esitteli näppäilykuvien tallentamaa metatietoa, joka varastoi kuvan tiedostoon runsaasti tietoa itse kuvaustilanteesta: kuten esim. kameran aukko, valotusaika jne. Onhan tämäkin jännää tietoa, mutta informaatiota voidaan käyttää myös sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistaja. Monet jakavat kuviaan netin irc- galleriassa tai vaikkapa Kuvaboxi –palvelussa. Näillä voidaan osaltaan luoda uudenlaista sosiaalisen kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden muotoa. Tässäkin on omat etunsa ja haittansa, joita Sarvas esitteli varsin seikkaperäisesti.

Seminaarissa oli paljon muitakin kiintoisia puheenvuoroja, joita kaikkia en ehdi tässä kommentoimaan. Mutta uusia näkökulmia valokuvaan oli kiintoisa kuulla. Samalla selvisi myös se, että valokuvan tutkimus ja käyttö on aikamoisessa nosteessa tällä hetkellä, monin tavoin.

Kaupunkikuvaa

Viime viikonloppuna Turun tuomiokirkon edustalle kannettiin kukkia. Ja paljon. Kuulemani mukaan yksityinen kukkafirma on lahjoittanut kukkameren kirkon edustalle. Tulevana viikonloppuna halukkaat voivat hakea kasveja kotiin. Tarkoitus on, että kukat saavat kukkia viikon verran kaupunkikuvaa komistamassa.

Kirkon edusta on siis vielä hetken aikaa täynnä värikkäitä gerberoita, niin punaisia kuin kirkkaan keltaisiakin. Kirkon edusta on hetkeksi muuttanut muotoaan, ihan hyvällä tavalla.

Kaiken arkisen kiireen keskellä näky pakottaa katsomaan itseään. Tuulessa lainehtiva kukkameri antaa lupauksen levollisuudesta ja visuaalisesta toiseudesta, jossa mieli rauhoittuu. Visio onkin aikamoinen vastapaino kaupungin keskustalle, jossa arkkitehtuurin suoraviivaiset ja kulmikkaat muodot valtaavat näkökentän. Sen vastapainoksi kasvien pyöreän pehmeät muodot luovat hyvää vastapainoa. Samalla herää ajatus siitä, voisiko suomalaisten suurten asutuskeskusten kaupunkikuva olla himpun verran inhimillisempi? Muodoltaan pehmeämpi ja värimaailmaltaan kylläisempi? Ei niin laatikkomainen?