Crash, Bang, Boom

- Aika puhuttelevia kuvia nämä.

- Jepp.

Näillä sanoilla kommentoivat pari näyttelyvierasta, jotka katselivat vieressäni Stefan Bremerin valokuvia. Enkä voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan.

Jokunen aika sitten olin Helsingin Nosturissa katsomassa Stefan Bremenin valokuvia. Paikka oli näyttelyä silmällä pitäen mitä mainioin: nuorisokeskus, jossa on pieni ravintola. Bremerin näyttely on retrospektiivinen, ja kuvien kohteena ovat olleet Hesan nuoret -80 -luvulla. Silloin punk ja uusromantiikka olivat in, ja teemat välittyvät selkeästi myös Bremerin kuvissa.

Näin kyseiset valokuvat jo yli parisenkymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen olen vilkuillut niitä myös kirjasta. Olen pitänyt Bremerin valokuvista, ja yhtenä vahvimpana alueena hänen laajassa tuotannossaan edustavat juuri nämä kyseiset kuvat.

Kuvatessaan näyttelyn kuvia Bremer oli itsekin vielä alle kolmekymppinen nuori, joten uskoisin hänen päässeen suhteellisen helposti kuvattavien maailmaan sisälle. Kuvat ovat mustavalkoisia, ja sen tuoma värimaailmaa korostaa kuvattavien persoonaa: kuvien nuorista välittyy selkeä ja terävä kokonaisuus. Tässä kokonaisuudessa piirtyvät kuvien nuorten kautta esiin nuoruuden ikiaikaiset teemat: herkkyys ja epävarmuus ja vastapainoksi myös uho ja raivo.

Parhaiten uho tulee esiin Bremerin bändikuvissa. Ne ovat tarkasti rajattuja, oikealla hetkellä otettuja ja sisällöltään hyvin voimakkaita. Niiden emotionaalinen lataus toimii hyvin tänäkin päivänä. Niin Dead Kennedys kuin silloinen Hanoi Rocks on ikuistettu tyylillä, jossa hetken raivokkuus on saatu vangittua filmirullalle: crash, bang,boom.

Jossain kuvissa esiintyy myös tuttujani vuosien takaa. Vaikka heidän ulkonäkönsä on ollut korostuneen punkmainen ja hurja, niin silti useimmat kuvien nuorista ovat päätyneet tavallisiin, porvarillisiin ammatteihin. Mutta niin kuin on sanottu, jos ei nuorena ole idealisti ja vanhana konservatiivinen, niin milloin sitten..?

 

Isän jäljillä

 

Ylen Teemalta tuppaa tulemaan poikkeuksellisen kiintoisia leffoja ja dokkareita, niin tälläkin kertaa. Olen muuten vieläkin sitä mieltä, että kaiken digi-tv hömpän keskellä juuri Teeman näkyminen on edelleen se paras juttu.

 

Mutta se dokumentti: Oren Siedlerin ohjaama Bruce & Me (2005) –Isän jäljillä. Siinä perheen tytär pohtii suhdettaan omaa isäänsä, työkalunaan videokamera. Siedler taltioi tunnollisesti keskusteluja isänsä kanssa, kuvaten myös matkoja lapsuudenmaisemiin sekä taltioiden isänsä nuorta, kuubalaista tyttöystävää.

 

Siedlerin isä on pikkurikollinen, eräänlainen Robin Hood, isoäiti temperamenttinen ja äiti taiteilija, joka asuu Australiassa aboriginaalien parissa. Siedlerin vanhemmat ovat eronneet jo aikoja sitten, ja isä on selvästi hänelle vanhemmista läheisempi: tässä dokumentin perusta.

 

Isän jäljillä on hyvin avoin, suorastaan raadollisen paljastavakin kuvaus isän ja tyttären välisestä suhteesta. Voin uskoa, että leffan teko on ollut rankka, mutta varmasti myös terapeuttinen prosessi. Nostan myös hattua dokumentin henkilöille rohkeudesta, jolla he ovat lähteneet mukaan tähän prosessiin.

 

Siedler käyttää kevyttä kuvauskalustoa, joka varmaan osaltaan selittää dokumentin intiimiyden ja kiinnostavuuden: taltioinnissa hän on päässyt hyvin lähelle isänsä maailmaa. Siedler on myös rehellinen omia tunteitaan kohtaan, vaikka ei aina ymmärräkään isänsä tekemiä ratkaisuja.

 

Dokkari herätti paljon ajatuksia ja pohdintoja myös omasta perheestäni. Dokumenttiin löytyy tarkempi esittely trailereineen täältä:

 

 

 

 

::Muisto::

Viime kesänä vietin vietin jonkin aikaa Utössä- ulkosaaristossa. Olen aina pitänyt tuosta saaresta ja erityisesti sen sijannista: viimeinen saari ennen merta. Siinä on jotain vertaiskuvallista.

Utöllä on takanaan myös poikkeuksellisen värikäs historia, ja saaren menneisyyteen mahtuu tarina jos toinenkin. Otin ylläolevan kuvan tästä rististä ja tähdestä. Monumentti on muistomerkki eräästä saaren traagisesta haaksirikosta. Ja kun Utössä ollaan, niin kaiken voi nähdä toisinkin.

Tässä samainen kuva, hieman muokattuna vain. Jos valokuva kykenee nostattamaan esiin jo unohtuneita muistoja, on se myös myös alisteinen tulkinnoille. Vanhaksi muokattu kuva tuntuu vetävän puoleensa runsaasti erilaisia tulkintoja, kun taas ylempi kuva vaikuttaa jotenkin realistisemmalta. Muokattu kuva on kuin vanha, rahiseva äänilevy, joka saa kuulemaan jo unohtuneiksi luultuja muistoja. Tuoko siis ajallinen etäisyys rauhan pohdinnoille ja tulkinnoille?

…Ja samalla käytin tilaisuutta häikäilemättä hyväkseni: muutin saitin ilmeen hieman kevyemmäksi. Myös yläheaderin kuvan rummuista: ylevä, hyvin h.e.r.k.k.ä ja mahtipontinen instrumentti. Valokuvaan sen yhdistää yksi ylitse muiden, rytmi.

Kuohuviinin aikaan

Tulihan siellä itsekin käytyä, siis Turun Vartiovuorella kauniin ilman ja vapun houkuttelemana. Tunnelma oli mainio, ja ensi kerran vuosiin painoin itsekin lakin päähäni. Siipan vaatimuksesta.

Ehdimme aivan joukon hännille, sillä ihmisiä oli todella p-a-l-j-o-n. Mutta kuohuviini maittoi, ja kännykuva muista juhlijoista todisteena jälkipolville (säilyvätkö digikuvat jälkipolville ..?).