Minä elän ja hengitän

Katselin hiljattain Blade Runner –leffaa uudelleen, varmaankin jo sadannen kerran. Elokuvaa on useaan eri otteeseen kehuttu, eikä syyttä, onhan se lajinsa ehdotonta parhaimmistoa. En osaa tarkkaan selittää, miksi elokuva vetää minua puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen. Kenties siksi, että se yrittää maalata eteemme vastauksen mahdottomaan: mitä on olla ihminen.

Blade Runner on Ridley Scottin ohjaama tekele, joka sai ensi-iltansa yli parisenkymmentä vuotta sitten.

Lyhyesti kerrottuna elokuva on tumman sävyinen scifi teos, joka kertoo vuoden 2019 tapahtumista Los Angelesissa. Elokuvan keskeisintä osaa edustavat replikantit, ihmisenkaltaiset robotit. Alun perin ne rakennettiin vaarallisiin tehtäviin, joissa ei haluttu vaarantaa ihmishenkiä. Ajan myötä replikantit kasvoivat luojiaan mahtavimmiksi, ja ryhtyivät kapinoimaan ihmisiä vastaan, jolloin ne julistettiin lainsuojattomiksi ja tuhottavaksi.

Valokuvaaja Armi Laukia pohti replikanttien suhdetta minuuteen ja etenkin valokuvaan. Replikantit ovat täysin synteettisiä ja rakennettuja, eivät syntyneitä. Siitä huolimatta eräs replikantti peilaa omaa itseyttään valokuvaa vasten. Koska hänellä on hallussaan valokuva lapsuudesta, hän otaksuu, että hän on ihminen, ei kone.Tämä onkin yksi leffan puhuttelevimpia tasoja. Valokuva on selkeä todiste siitä, että hän (tai se) on elänyt ja tuntenut, täynnä lihaa ja verta oleva inhimillinen kokonaisuus. Ainakin näin replikantti itse mieltää tapahtuneen.

Tuntuu, että jotain samanlaista peilautuu voimakkaasti myös todellisuudessa. Otamme valokuvia, kartoitamme ja tallennamme tapahtumia, piirrämme kuvilla elettyä elämää. Kuva antaa mahdollisuuden palata jo menneisiin hetkiin ja ihmisiin, jotka ovat ajan tuolla puolen. Kuva todentaa elämäämme ja on todistusvoimainen merkki: olemme syntyneet, eläneet ja kokeneet.

Aina kun olen saanut tilaisuuden tutustua ystävieni perhealbumeihin, minut ovat vallannut hieman hämmentynyt olo. Useimpien perhealbumeiden sisällöt – kuten omanikin – ovat hyvin samankaltaisia. Tallennamme niin joulut kuin syntymäpäivät, kesäreissut ja häät. Kuvien tulva on valtava, ja silti kuvaamme alati lisää. Kotini vanha kenkälaatikko on täynnä kuvia, kaikkiin en ehdi edes syventyä. Ja silti kuvaan yhä lisää.

Miksi?

Todennanko myös itsekin tuota replikantin elämän ideaa: visualisoinnin kautta piirrän olemassaoloani yhä uudelleen?