Whoah…pääsiäinen tuli ja meni!
Kuten perinteeseen kuuluukin, nyt oli aikaa hiljentyä ja pohtia elettyä elämää ja omaa paikkaansa maailmassa. Sen innoittamana luin juuri uunituoreen Åsne Seierstadin kirjan Groznyin enkelit (wsoy, 2008), joka nimensä mukaisesti kertoo Tsetsenian tilanteesta, nyt ja ennen.
Seierstad on kansainvälisesti tunnettu lehtinainen, joka osaa kirjoittaa eläytyvästi ja napakasti Tsetsenian vaikeasta todellisuudesta. Hän vieraili paikan päällä ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, kun venäläiset tankit vyöryivät maahan.
Seierstad palasi uudelleen viime vuonna Tsetseniaan, ja kirjoitti tuntemuksistaan. Vaikka sota on nimellisesti loppunut, niin tragedia jatkuu edelleen. Väkivalta on yhä monin paikoin käsin kosketeltavaa.
Kirja on raskaasta aiheestaan huolimatta hyvin mielenkiintoista ja koskettavaa luettavaa. Etenkin, kun samaan aikaan, toisella puolen maailmaa – Irakissa – raportoitiin jo neljännen tuhannen yhdysvaltalaisen sotilaan kuolemasta. Kuten Irakissa, myös Tsetseniassa, useimmat uhrit ovat kuitenkin siviilejä: lapsia, naisia ja nuorukaisia. Heidän lukumääräänsä ei vain lasketa niin tarkasti.
Groznyin enkelit sivuaa myös valokuvaamista, joskin hieman hämmentävässä kontekstissakin.
Seierstad kirjoittaa:
” Kamera oli auttanut meitä monissa tilanteissa. Ottamalla kuvia venäläissotilaista ja antamalle ne heille olimme päässeet läpi monesta tiesulusta. Mieluiten he poseerasivat Kalasnikov kädessä. Monille kuva oli ainoa minkä he saivat itsestään sodassa: harvalla sotilaalla oli 1990 – luvulla varaa kameraan. Myös Salman Radujev halusi kuvan Yksinäisen suden lammasnahkatakissa ja minut hänen vieressään vaaleanpunaisessa toppatakissa. Nuori mies pani kuvan huolellisesti povitaskuunsa ja myöhemmin kuulin hänet tavanneilta, että hän näytteli kuvaa ja sanoi naista tyttöystäväkseen ”.
Vastapainoksi hieman erilaista kuvankäyttöä esitteli eilinen Ylen Teeman henkilödokumentti Lou Reedistä, amerikkalaisesta muusikosta ja lauluntekijästä. Dokumentti oli kaikin puolin taiten tehtyä (joskin ylenmääräinen kehuminen hieman nolostutti) ja siinä käytettiin hyödyksi valokuvia Reedin menneisyydestä. Kuvat täydensivät mainiosti dokkarin rakennetta elävöittäen sitä.
Dokumentti sivusi myös taitelija Andy Warholia, joka oli Reedin yhteistyökumppani ja ystävä. Jo edesmenneellä Warholilla oli lukuisia kiintoisia projekteja, joita hän teki niin elokuvan, kuvataiteen kuin musiikin sarallakin. Ohjelma lämmitti uudelleen yhden hänen ideoistaan.
Haastateltavaa kuvataan elokuvakameralla pitkään. Otto voi kestää miten kauan tahansa, ja Warholin mukaan ennen pitkää kuvattava paljastaa todellisen minänsä, kun hän väsyy kameraan: nauraa, hämmentyy, kävelee pois…
Useimmat ohjelman haastateltavat alkoivat lopulta nauramaan.
