Ensimmäisillä koulutuspäivillä esittelin oheista valokuvaa. Siinä esiintyvät lapsuuteni perhe: isäni, äitini, isoveljeni ja isosiskoni. Olen katsellut valokuvaa aina silloin tällöin, koska olen kokenut sen voimauttavan elementin: perhe koossa yhteisellä kesämökillä. Ehkäpä juuri tästä syystä valokuvasta on tullut näkymätön: olen katsonut, mutta en ole nähnyt.
Valokuvassa esiintyy myös lapsuuteni lemmikkieläin, kilpikonna Tahvo. En muistanutkaan sen olemassaoloa, mutta äitini virkkoi ääneen Tahvon esiintyvän valokuvassa. Samalla Tahvon myötä kristallisoituvat ne muistot, jotka liittyivät tuohon kesään ja silloiseen kesänviettopaikkaamme.
Tämä oivallus ei varmasti kuulosta kovinkaan tähdelliseltä, mutta tuon kuvan kautta sain kiinni jo menneestä kesästä, jälleen kerran. Kesästä, jolloin Tahvo karkasi omille teilleen ja sen koommin emme enää nähneet häntä. Tahvon kohtalo jäi meiltä hämärän peittoon.
En ole tehnyt terapiaa vanhusten parissa, mutta eittämättä sen täytyy liittyä paljolti jo elettyyn elämään ja muistoihin. Muistot ovatkin varmasti juuri niitä minuuden elementtejä, joista oma identiteettimme rakentuu. Mitä elämä olisikaan ilman muistoja? Ilman lapsuutta, ilman nuoruutta, ilman merkityksellisiä tapahtumia jostain olennaisesta, joka kuuluu elämään?
Muistot ja muisti määrittävät paljolti sitä kokemusta omasta itsestämme, jota viime kädessä olemme. Jos pysähdyn tarkastelemaan omia muistikuviani, esiin nousevat niiden epäluotettavuus: katson, mutten näe. Olen voinut pitää jotain tiettyä muistikuvaa omasta itsestäni tiukkana faktana, mutta myöhemmin onkin selvinnyt, että olen sekoittanut omaan henkilöhistoriaani jotain jostain ihan muusta: elokuvasta, jonkun toisen tarinasta, etäisestä aavistuksesta…
Vaikka muistin nimi on – ainakin osittain – vakaus, on se silti alati vaihtelevassa liikkeessä. Kuten kansakunnan muistikin, omat muistikuvamme muuntuvat. Tiedämme nyt vaikkapa talvisodan tapahtumista enemmän kuin parisenkymmentä vuotta sitten. Uskoakseni tällainen laajempi, kollektiivinen muisti toimii hieman samaan tapaan kuin yksilöllinenkin, individuaalinen muistimme. Vaikka jokin menneisyyden tapahtuma on sinänsä muuttumaton, oma muistikuvamme siitä voi muuttua. Tähän myös terapia kykenee pureutumaan. Traumaattinen, merkityksellinen tapahtuma voi jäsentyä uudelleen toimivammaksi yksilön kannalta. Ja tuottaa iloa elämään.
Valokuvan kautta muistikuvani lemmikki Tahvosta sukelsi pintaan voimakkaasti. Saman kokemuksen voi mahdollistaa taide ylipäätään, jos vain maltamme pysähtyä ja antaa maailman hetkeksi virrata ilman meitä.
Hei Lasse
Kun luin juttusi, tuli mieleeni käynti Kaapelitehtaalla, valokuvataiteen museossa. Kävin tyttäreni kanssa katselemassa uusia ja vanhoja lehtikuvia. Jotkut kuvat saivat huuleni väpättämään ja silmiin kyyneleet. Erityisesti jäi mieleeni kuva Lapuan pamauksessa kuolleiden ihmisten hautajaisista v. 1976. Etualalla Urho Kekkonen ja ympärillä 40 ruumisarkkua. Muistan kuinka tapaturma järkytti minua ja opiskelijakavereitani. Sama järkytys valtasi mieleni, kun katsoin kuvaa. Hauskojakin kuvia oli tosi paljon. Kannattaa käydä tutustumassa. Ilahduttavaa oli sekin, että museo myi vanhoja valokuvataiteen vuosikirjoja yhdellä eurolla. Toin monta vuosikertaa tullessani kotiin.
T. Anja
Kiitos kiintoisasta kommentista, Anja.
Muistan itsekin tuo valokuvan vuosien takaa ja vanhempieni huolestuneet keskustelut, asuimme tuolloin vielä Kajaanissa. Tuo kyseinen valokuva taisi olla esillä monessa silloisessa aikakauslehdessä, josta se varmasti välittyi minunkin silmieni eteen.