Olin Tampereen Vapriikissa ihmettelemässä tsekkiläisen valokuvaajan, Vaclav Jirasekin valokuvia. Näyttelyn – tai pikemminkin projektin – nimi on ytimekkäästi Industria.
Näyttelyesitteen mukaan teemana olivat kuolevat tehtaat, joista mekin täällä Suomessa olemme saaneet esimakua mm. Kemijärven malliin. Jirasekia on kiinnostanut se eurooppalainen murroskohta, jossa usko tulevaisuuteen on muodostunut dystopiaksi: tehtaiden kuoleman myötä myös vilpitön uskomme parempaan tulevaisuuteen on hiipunut.
Näyttelyn valokuvat olivat hyvin isokokoisia, teräviä ja värikkäitä: lumoavia. Kiinnostuin näyttelystä, koska se kuvasi osittain jo mennyttä ja silti vielä olemassa olevaa. Menneen mukana jää aina jotain olevaista elämään, ja niin myös näissäkin kuvissa. Kuolevat tehtaat ovat kuolleita vain osittain. Jirasek oli kuvannut samalla niitä ihmisiä, jotka edelleen työskentelevät näissä tehtaissa.
Työntekijöiden muotokuvat olivat miltei luonnollista kokoa, joka lisäsi niiden vaikuttavuutta. Ja tuo pieni elämän merkki: likainen haalari, seinään kiinnitetty valokuva, käytetty tupakkiaski… Minulle se ilmensi elämän jatkuvuutta, jossa mikään olevainen ei lopullisesti häviä, vaan aina jättää jalanjälkensä ajan hiekkaan.
Ja niinkin tekninen kapistus kuin tehdas voi näyttäytyä myös symmetrisinä muotoina ja esteettisinä rakennelmina. Olkoonkin, että kuvien tehtaat ovat jo rapistuneita ja lopuillaan olevia.
Näyttelyn valokuvissa oli jotain hyvin samankaltaista kuin Alien leffoissa, ja syytä ei tarvitse kaukaa hakea. Sveitsiläinen kuvataiteilija H.R.Giger on käyttänyt omassa taiteessaan aineistona paljolti sitä maaperää, jossa koneet ja kehot sulautuvat yhteen. Näky on ristiriitainen, kaunis ja ruma, kuten näyttelyn kuvatkin. Ja samalla näistä valokuvista miltei tunkee ulos tarinallisuus. Oli vaikea katsoa kuvia, ilman että mieleni taustoitti mukaan meteliä, mielikuvia kuvien ihmisistä ja heidän eletyistä elämistään.
