Amerikan tiet ja Aisopoksen sadut

Männä viikolla kävin työnohjauksen ohella parissa näyttelyssä Hesassa. Toinen oli Lauri Mannermaan näyttely Interstate Lovesong -series ja toinen taas Pixar -animaatioiden kavalkaadi Tennarissa.

Mannermaa on matkustanut paljon USAssa ja matkojen vaikutus välittyy myös näyttelykuvien kautta. Näyttelyesitteen mukaan hän alkoi kuvamaan ulkoista todellisuutta, mutta pian huomasikin, että tuo ulkoinen todellisuus oli etupäässä heijastusta hänen omasta, sisäisestä todellisuudestaan. Kuvausten kohteena olivat Amerikan tieverkosto, sekä matkat, autot ja ihmiset teiden varsilla. Mannermaa pohtii kuvausproggistaan mielentilana ja kirjoittaa:

• Parhaassa tapauksessa valokuvataide voi toimia ikään kuin katalysaattorina, joka auttaa meitä aavistamaan olemassaolon ytimen ja elämän syvän ilon.

Sama pätee myös valokuvan terapeuttiseen olemukseen, ja onhan Mannermaa tunnettu myös valokuvaterapian uranuurtaja täällä Suomessa. Näyttelyn kuvat ovat isokokoisia ja värivoimaisia. Useissa kuvissa heijastuu ihmisen poissaolo. Ihminen on kyllä läsnä kulttuurisine tuotteineen autojen, teiden ja rakennusten välityksellä, mutta vain muutama valokuva maalaa katsojan eteen lihaa ja verta olevan ihmisen.

Koin valokuvat rauhoittavina, hiljaisina ja seesteisinäkin. Kuvien voimakas värimaailma loi kontrastia ihmisten poissaololle, ja se synnytti kiehtovaa ristiriitaa: millainen oikein on filmille taltioitu Amerikka?

Osa valokuvista koostui hyvin pienistä yksityiskohdista, jotka miltei pakottivat katsojan tarkentamaan huomioimaansa. Samaan seikkaan törmään itsekin valokuvien terapeuttisessa käytössä, joissa jokin – sinänsä yhdentekeväkin – seikka muuttaa äkisti kuvan luonteen: poseeraajan yksittäinen asento, kuvauskulma, auringon heijastus… Joskus se voi auttaa löytämään visuaalisen railon, jonka kautta on mahdollista pohtia jotain valokuvan taakse kätkeytyvää. Jotain, jota kuvan ilmiasu peittää, mutta joka voi olla olennaista ja kätkeytyvää. Kuten vaikkapa onnellinen perhevalokuva, jossa sattumanvarainen tekijä voi mahdollistaa kurkistuksen onnellisuuden verhon taa.

Tennispalatsissa oli taasen Pixar-animaatioiden näyttely, jossa oli esillä kaikkea animaatioihin liittyvää. Näyttelyn yleisö koostui paljolti lapsista & nuorista. En lakkaa koskaan hämmästelemästä liikkuvan kuvan maagista vetovoimaa: näyttelyssä oli esillä myös leffapätkiä, joita lapset tuijottivat hiirenhiljaa, keskittyen vain näkemäänsä… Allekirjoittaneelle lapsuuden piirroshahmoista on ollut Walt Disney ylitse muiden, mutta tälle sukupolvelle se tulee varmasti olemaan Pixar.

Tuo samainen vetovoima toisiintui kotona, kun katsoimme lasten kanssa äskettäin Pixar- studioiden Rottatouille -leffaa. Miltei täydellinen hiljaisuus, vain katsojat ja elokuva yhdessä. Leffa on perinteinen, omaan aikaamme siirretty Aisopoksen eläinsatu, jossa on mukana moraalinen opetus. Mutta sekaan on viljelty elementtejä, joiden myötä elokuva kiinnostaa jo hieman varttuneempiakin katsojia.

Minä muistan

Ensimmäisillä koulutuspäivillä esittelin oheista valokuvaa. Siinä esiintyvät lapsuuteni perhe: isäni, äitini, isoveljeni ja isosiskoni. Olen katsellut valokuvaa aina silloin tällöin, koska olen kokenut sen voimauttavan elementin: perhe koossa yhteisellä kesämökillä. Ehkäpä juuri tästä syystä valokuvasta on tullut näkymätön: olen katsonut, mutta en ole nähnyt.

 

Valokuvassa esiintyy myös lapsuuteni lemmikkieläin, kilpikonna Tahvo. En muistanutkaan sen olemassaoloa, mutta äitini virkkoi ääneen Tahvon esiintyvän valokuvassa. Samalla Tahvon myötä kristallisoituvat ne muistot, jotka liittyivät tuohon kesään ja silloiseen kesänviettopaikkaamme.

Tämä oivallus ei varmasti kuulosta kovinkaan tähdelliseltä, mutta tuon kuvan kautta sain kiinni jo menneestä kesästä, jälleen kerran. Kesästä, jolloin Tahvo karkasi omille teilleen ja sen koommin emme enää nähneet häntä. Tahvon kohtalo jäi meiltä hämärän peittoon.

En ole tehnyt terapiaa vanhusten parissa, mutta eittämättä sen täytyy liittyä paljolti jo elettyyn elämään ja muistoihin. Muistot ovatkin varmasti juuri niitä minuuden elementtejä, joista oma identiteettimme rakentuu. Mitä elämä olisikaan ilman muistoja? Ilman lapsuutta, ilman nuoruutta, ilman merkityksellisiä tapahtumia jostain olennaisesta, joka kuuluu elämään?

Muistot ja muisti määrittävät paljolti sitä kokemusta omasta itsestämme, jota viime kädessä olemme. Jos pysähdyn tarkastelemaan omia muistikuviani, esiin nousevat niiden epäluotettavuus: katson, mutten näe. Olen voinut pitää jotain tiettyä muistikuvaa omasta itsestäni tiukkana faktana, mutta myöhemmin onkin selvinnyt, että olen sekoittanut omaan henkilöhistoriaani jotain jostain ihan muusta: elokuvasta, jonkun toisen tarinasta, etäisestä aavistuksesta…

Vaikka muistin nimi on – ainakin osittain – vakaus, on se silti alati vaihtelevassa liikkeessä. Kuten kansakunnan muistikin, omat muistikuvamme muuntuvat. Tiedämme nyt vaikkapa talvisodan tapahtumista enemmän kuin parisenkymmentä vuotta sitten. Uskoakseni tällainen laajempi, kollektiivinen muisti toimii hieman samaan tapaan kuin yksilöllinenkin, individuaalinen muistimme. Vaikka jokin menneisyyden tapahtuma on sinänsä muuttumaton, oma muistikuvamme siitä voi muuttua. Tähän myös terapia kykenee pureutumaan. Traumaattinen, merkityksellinen tapahtuma voi jäsentyä uudelleen toimivammaksi yksilön kannalta. Ja tuottaa iloa elämään.

Valokuvan kautta muistikuvani lemmikki Tahvosta sukelsi pintaan voimakkaasti. Saman kokemuksen voi mahdollistaa taide ylipäätään, jos vain maltamme pysähtyä ja antaa maailman hetkeksi virrata ilman meitä.

Industria

Olin Tampereen Vapriikissa ihmettelemässä tsekkiläisen valokuvaajan, Vaclav Jirasekin valokuvia. Näyttelyn – tai pikemminkin projektin – nimi on ytimekkäästi Industria.

Näyttelyesitteen mukaan teemana olivat kuolevat tehtaat, joista mekin täällä Suomessa olemme saaneet esimakua mm. Kemijärven malliin. Jirasekia on kiinnostanut se eurooppalainen murroskohta, jossa usko tulevaisuuteen on muodostunut dystopiaksi: tehtaiden kuoleman myötä myös vilpitön uskomme parempaan tulevaisuuteen on hiipunut.

Näyttelyn valokuvat olivat hyvin isokokoisia, teräviä ja värikkäitä: lumoavia. Kiinnostuin näyttelystä, koska se kuvasi osittain jo mennyttä ja silti vielä olemassa olevaa. Menneen mukana jää aina jotain olevaista elämään, ja niin myös näissäkin kuvissa. Kuolevat tehtaat ovat kuolleita vain osittain. Jirasek oli kuvannut samalla niitä ihmisiä, jotka edelleen työskentelevät näissä tehtaissa.

Työntekijöiden muotokuvat olivat miltei luonnollista kokoa, joka lisäsi niiden vaikuttavuutta. Ja tuo pieni elämän merkki: likainen haalari, seinään kiinnitetty valokuva, käytetty tupakkiaski… Minulle se ilmensi elämän jatkuvuutta, jossa mikään olevainen ei lopullisesti häviä, vaan aina jättää jalanjälkensä ajan hiekkaan.

Ja niinkin tekninen kapistus kuin tehdas voi näyttäytyä myös symmetrisinä muotoina ja esteettisinä rakennelmina. Olkoonkin, että kuvien tehtaat ovat jo rapistuneita ja lopuillaan olevia.

Näyttelyn valokuvissa oli jotain hyvin samankaltaista kuin Alien leffoissa, ja syytä ei tarvitse kaukaa hakea. Sveitsiläinen kuvataiteilija H.R.Giger on käyttänyt omassa taiteessaan aineistona paljolti sitä maaperää, jossa koneet ja kehot sulautuvat yhteen. Näky on ristiriitainen, kaunis ja ruma, kuten näyttelyn kuvatkin. Ja samalla näistä valokuvista miltei tunkee ulos tarinallisuus. Oli vaikea katsoa kuvia, ilman että mieleni taustoitti mukaan meteliä, mielikuvia kuvien ihmisistä ja heidän eletyistä elämistään.

Memento Mori

Alkuviikosta Ylen Teema esitti dokumentin Robert Capasta. Capaa on usein nimitetty maailman parhaaksi sotakuvaajaksi. Hän kuoli 1950 –luvulla Indokiinassa astuttuaan miinaan. Kaiken kaikkiaan Capa kuvasi viittä eri sotaa. Erityisesti hänen Espanjan sisällissotaa käsittelevät kuvansa ovat muodostuneet kulttuurisiksi ikoneiksi.

Jo ammoisina lukioaikoinani yksi hänen mustavalkoisista valokuvistaan puhututti minua. Kuva on nimeltään Kuoleva tasavaltalainen, ja nimensä mukaisesti se kertoo kuolemaa tekevästä sotilaasta. Kuvan alkuperästä on kovasti väännetty peistä, onko kuva aito vai lavastettu. Se ei kuitenkaan ole kovin kiinnostava seikka. Pikemminkin tuo kuva tuo esiin jotain valokuvan lähes maagisesta luonteesta, johon usein törmään työssäni terapian ja kuvien parissa. Se mietityttää minua myös omien kuvieni joukossa.

Uskoakseni jokainen, joka on vähänkin enemmän tekemisissä valokuvan kanssa, kohtaa ajan pysähtyneisyyden ja kuoleman läsnäolon. Valokuvan vangitsema hetki on täysin ainutlaatuinen ja sellaisenaan jo iäksi kadotettu kuvan ottamisen jälkeen. Kuten tuo Capan valokuva, jossa sotilas on elämän ja kuoleman välitilassa: ei enää elävä, mutta ei ehkä vielä kuollutkaan.

Seija Ulkuniemi pohtii väitöskirjassaan Valotetut elämät (2005), miten jokaiseen valokuvaan sisältyy Memento Mori, muistutus kuolevaisuudesta. Valokuvan pysähtyneisyys ja hiljaisuus ovat myös kuoleman vertauskuvia. Elokuva poikkeaa tästä kaavasta: sen äänimaailma ompelee liikkuvat kuvat usein elämään tiukemmin kiinni.

Olen aika ajoin jäänyt pohtimaan lapsuuden perheeni mystisiäkin valokuvia. Vanhassa kenkälaatikossa ovat sulassa sovussa niin rakkaat ja läheiset ihmiset, kuten myös minulle täysin tuntemattomat henkilöt. Nuo tuntemattomat ihmiset poseeraavat kauan sitten otetuissa valokuvissa, minulle tuntemattomissa paikoissa. Millaista onkaan ollut heidän elämänsä? Ovatko he olleet onnellisia? Miksi heistä on otettu valokuva? Tuo jo menetetyn ajan, mutta ikuisesti taltioidun hetken ristiriita on samalla kovin kiinnostava ja hämmentävä. Ja väistämättä se tuo esille myös oman itsenikin katoavaisuuden.

Memento Mori.

Tervehdys, oi maailma!

” Yo man, keep it simple”

Jäin miettimään tätä slogania, jonka jostain luin. Muistaakseni se on jonkun räppärin lausunto johonkin yllättävään, toimittajan tekemään kysymykseen kesken haastattelun. Olkoon se myös ajatuksellinen johtotähtini tässä blogissani. Siis tyyliin: Pidä ydin kirkkaana.

Tarkoitukseni on suoltaa ajatuksiani, tunteitani ja pohdintojani, mitä koen tämän koulutuksen aikana. Vapaasti, mutta myös rakentaen itseäni edelleen näiden tulevien tekstien myötä.

Pohdin pitkään, miten haluan toteuttaa opintopäiväkirjan. Yksityinen, vihkoon kirjoitettu päiväkirja tuntui jo liiankin tutulta, joten ajattelin kokeilla jotain uutta: julkista blogia. Olkoonkin, että avoimen julkisuuden hintana on myös osittainen hiljaisuus: julkisuudessa en voi kommentoida mitään, mikä liittyy omiin asiakkaisiini. Ja omia reaktioitani vain siinä määrin, miten haluan niiden päätyvän julkiseen nettifoorumiin.

Silti tämä tuntuu hyvältä: kävijät (toivoakseni heitä ilmestyy) voivat kommentoida kirjoituksiani ja sen myötä auttaa jonkin uuden syntymisessä.

Musiikki – kuten leffatkin – ovat kuvallisuuden myötä myös hyvin olennaista elämässäni, joten aika ajoin kirjoittelen tästäkin. Tätä kirjoittaessani kuuntelen parasaikaa Joy Divisionin tuotantoa, joka kiehtoo aina vain uudelleen ja uudelleen. Tähän palataan vielä.

Tarkemmin.

Musiikillisuuteen nivoutuu myös sivun valokuva jo kuluneista tennareistani. Se johdattaa samalla valokuvaterapian sielunmaastoon: otin valokuvan alan gurun, Judy Weiserin kurssin aikana täällä Turussa jokunen vuosi sitten. Tennarit nivoituvat nuoruuden sankareihini, Ramonesiin: Conversit olivat heillä jalassa joka keikalla. Siitä on kuitenkin jo vuosia aikaa, joten sumensin ja epäterävöitin kuvaa. Nyt kuva on samalla tuotos muististani: hieman epäterävä ja kaukainen.

Mutta samalla myös selkeä ja tarkka. Kuin muisto jostain, joka on tärkeä: yhtä aikaa levollinen ja ristiriitainen.