The end.

Päättötyö on tehty, esitelty ja jätetty koulutuksen pitäjille. Koulutus on nyt edennyt hamaan loppuun asti, ja on jäähyväisten aika, myös blogini osalta. Kuten alussa jo uumoilinkin, pidän blogia päiväkirjamaisesti ja kirjaan aina silloin tällöin ajatuksiani koulutuksen myötä. Reissu on nyt tehty, ja kiitän kaikkia lukijoitani. Pidän ainakin toistaiseksi vanhat juttuni täällä, mutta joku päivä ohjaan domain-nimen omille kotisivuilleni tai kenties johonkin uuteen blogiini. Kukapa tietää.

Valokuvaterapiakoulutus on ollut erittäin antoisaa aikaa, se on tuonut mukanaan uusia kontekteja, uusia työkaluja työhöni ja aivan uutta innoitusta niin valokuvan terapeuttiseen käyttöön kuin omaan kuvaamiseenkin.

Kiitos Ulla, Pirkko, Tarja ja opiskelukumppanit. Enkä malta olla samalla suosittelematta hakeutumista tähän koulutukseen, jonka hakuaika päättyy 27.11.

Valokuva on katsomista. Tästä todisteena perheen Linda- koira, joka kohdistaa kummeksuvan katseensa hieman kameran ohitse -itse kylläkin kutsun häntä Jäppiseksi, nimen jonka hän tunnistaa ja itse hyväksyy. Jäppisen katse on tarkka ja keskittynyt, ehkäpä hän tietää valokuvan olemuksesta itseäni enemmän. Kuin pohtien ihmisen loputonta vimmaa tallentaa elämää.

Sen verran puhutteleva tuo katse on.

Kaiken katoavaisuudesta

Elämän spiraali

Joskus viime kesänä kävelin pitkin ja poikin Turun öisiä katuja. Olin ollut kuvaamassa jotain kaupunkifestaria, yö oli hyvässä alussa ja illan velvollisuudet olivat kohdaltani jo ohitse. Siltaa ylittäessäni vastaani riekkui iloisesti remuava nuorisojoukko. Seurue pysähtyi kohdallani, ja yksi nuorista kuvasi ystäviään Tuomiokirkkoa vasten. Jokusen kuvan otettuaan joukkio jatkoi matkaansa jonnekin, jonka määränpäästä olin autuaan tietämätön.

Tuo pieni arjen särö oli pian ohitse, ja tuskin kukaan muu lisäkseni jäi pohtimaan tätä huomaamatonta episodia. Miksi he kuvasivat oikein toisiaan? Mikä merkitys siihen sisältyy? Tottahan arvaan, että tämän kaltainen kuvaaminen on moderni, tai pikemminkin postmoderni riitti: juhlan kaltaiset, arkipäivää ylhäisemmät tapahtumat kuvataan, koska niin kuuluu tehdä.

Myöhemmin tapahtuman valokuvia kenties katsellaan yhdessä, ja muistellaan tuota iltaa, joka nyttemmin todentuu verkkokalvoille digitaalisena tallenteena. Vuodet kuluvat, ja kuva saa jälleen erilaisen merkityksen: ehkä seurueen nuoret menevät yhteen, saavat lapsia, kenties eroavatkin. Vuosien saatossa katse osuu aina joskus tuohon valokuvaan, kunnes jo keski-ikäinen kuvan nuori muistelee hetken tunnelmaa ja pohtii aikaa sekä omaa katoavaisuuttaan. Elämä lipuu, mutta kuva tapahtuneesta on muuttumaton. Siksikö kuvan pohjavire on usein melankolinen: muistuttaako se meitä kaiken katoavuudesta?

Loppu.Työ.

Lopputyö etenee kuin eteneekin pikku hiljaa… Sain ensimmäisen version valmiiksi artikkelista, joka olisi tarkoitus julkaista myös Psykologia-lehdessä, saas nähdä. Juttu käsittelee yleisellä tasolla, mitä valokuvaterapia oikein on, ja millaista edelliskesän valokuvakonferenssissa Turussa oikein oli.

Jutun pituus ei kuitenkaan ihan riitä lopputyöksi. On siis keksittävä jotain muuta. Aikaa on vielä kuukauden päivät, ja alustavasti olen pohtinut jotain artikkelin vastapainoksi. Jotain henkilökohtaisempaa. Valokuvaamista, ja omien tuntojen pohdiskelua esseemäisesti. Tätä versovaa ideaa täytyy vielä kehitellä ja sopia yhdessä ohjaajan kanssa.

Kirjoittamisen ohella lueskelin jälleen kerran Barthesin Valoisa huone opusta ja selailin netistä, mitä kaikkea herrasta löytyykään. Ja löytyyhän sieltä. Jäin erityisesti miettimään Barthesin lausahdusta valokuvan ja elokuvan erosta: valokuvan edessä voin sulkea silmäni ja avata ne uudelleen, koska edessäni on jälleen tuo sama kuva.

Lohdullinen ja turvallinen ajatus pysyvyydestä. Ja valokuvan voimasta.

Kaupungin pimeys

Blogin kirjoittaminen on taas jäänyt muiden kiireiden ohella aivan liian vähäiselle huomiolle. Aika on mennyt lopputyön tekemisessä, verkkoviestintää opiskeltaessa ja syventyessä rakenteelliseen dissosiaatioteoriaan työni puitteissa. Kamera on myös hiukka pölyyntynyt nurkassa, mutta uusi kuvausprojekti siintää jo mielessä.

Kesällä kuvasin muusikkoja ja bändejä, useimpia teltan hämäryydessä. Samalla alkoi kypsyä ajatus, että mitähän jos kuvaisikin kaupunkia illan ja yön hämärässä: pitkällä valotusajalla, jalan kera. Yö on kiinnostavaa aikaa, monia seikka saa erilaisia painotuksia. Enpä tiedä vielä, mitä kuvat tuovat tullessaan.

Top 5

Dziga Vertov - A Man with a Movie Camera (1929)

Nimeä viisi parhainta elokuvaa? Mahdoton kysymys, sillä elokuvien koskettavuus vaihtuu aina aika ajoin: tänään on tärkeä tämä, huomenna taas tuo. Mutta jotain pysyvyyttä silti aina ilmenee. Näin hieman pilke silmäkulmassa, tänä iltana ja tällä nimenomaisella planeetalla, viisi koskettavinta elokuvaa omalla kohdallani voisivat olla vaikkapa seuraavat:

1. Dziga Vertov – Man With a Movie Camera (1929). Venäläisen avantgardismin riemuvoitto ja elokuvan rajoja rikkova teos. Itse asiassa elokuvan tärkeimmät oivallukset ovat tässä niin leikkauksen, sommittelun kuin sisällön pohdinnan osaltakin. Nyttemmin leffa on kehittynyt tästä ehkä enemmän teknisesti, ei välttämättä niinkään sisällön tai muodon suhteen. Mykkäelokuvien oma muotokieli katkesi ikävästi äänen tuloon, mutta tässä se ei haittaa.

2. Sergei Eisenstein – Panssarilaiva Potemkin (1925). Näin leffan ensimmäisen kerran joskus ammoisina aikoina silloisen elokuva-arkiston esityksenä. Elokuvan klassinen portaikkokohtaus kouraisi tosissaan, ja silmät kosteina lähdettiin kotiin. Jotenkin tämän leffan avulla on helpompi käsitellä maailman reaalista pahuutta, jota kuitenkin on.

3. Ridley Scott – Blade Runner (1982). Filosofian visuaalinen vastine, joka pohtii aina niin tärkeitä ihmiselon kysymyksiä: syntymää, elämää ja kuolemaa, sekä kaikkea sitä, mitä niiden välisiin ääripäihin mahtuukin. Säväyksen teki se, että ihmisrobotit, androidit, olivat ihmistä herkempiä ja humaanimpia. Toimii edelleenkin myös kulttuurisena voiteluaineena pohdittaessa teknologian ja ihmisen välistä monimutkaista suhdetta. Leffa sukeltaa samaten syvälle muistoihin ja muistamiseen, ja niiden merkitykseen identiteetin rakentajina.

4. Walt Disnet – WALL-E (2008). Tämä onkin vähän kinkkisempi juttu. Lastenelokuva, jota en pysty katsomaan itkeä tihruttamatta. Liittyy yksinäisyyteen ja läheisyyteen, jota elokuva koskettaa mielestäni niin kauniisti. Ainakaan vielä en saa kyllikseni tästä.

5. Tomas Alfredson – Ystävät hämärän jälkeen (2008). Ruotsalainen vampyyrileffa? Kyllä. Moderni vampyyritarina, jossa tuttua on – myös työni puolesta – yksi sen tärkeimmistä teemoista: koulukiusaaminen. Pienimuotoinen mestariteos, jossa puolessatoista tunnissa liikutaan psyyken hajoamisesta uuteen ystäväsuhteeseen. On myös pelottava, kuten kauhuleffan tuleekin olla. Tosin elokuva ei ihan yllä kirjallisen esikuvansa tasolle.

DBTL, TurkuModern, Ilmiö ja Tall Ship`s Race. Kuvina.

Kesän aikana tuli otettua kuva jos toinenkin, joita lisäsin tänne nettiin. Varoituksen sana näin alkuun: kuvia on paljon. Tarkoituksenani on tarjota osaa kuvista artistien ja tilaisuuden järjestäjien promokäyttöön.

Kuvia on siis reippaanpuoleisesti, ja jaoin ne neljään eri kansioon:

1. Down by The Laituri´09
2. TurkuModern
3. Ilmiö
4. Tall Ship´s Race

Kolme ensimmäistä happeningiä on turkulaisia musiikkitapahtumia, ja viimeinen Isojen purjelaivojen ryntäys tänne Suomen Turkuun. DBTL:n tuntevat varmasti kaikki, mutta Ilmiö ja TurkuModern lienevät useimmille hieman vieraampia. Nämä kaksi jälkimmäistä esittelevät nimensä mukaisesti modernia tanssimusiikkia, aina indiestä dancehall:iin. Esiintyjiä pääsi kuvaamaan hyvin lähelle, eikä lavan edustalla ollut mitään erityistä karsinaa kuvaajia varten.

Jokaista tapahtumaa on ollut kiintoisaa kuvata, ja kuvaus on tarjonnut myös aikamoisia haasteita. Kenties vaikeimpia ovat olleet festareiden sisäkuvaamiset. Valoa on aina liian vähän tai liian paljon, kohde liikkuu jatkuvasti ja liikkeitä on vaikea ennakoida etukäteen. Kuvaus on ollut ajoittain yhtä tuskaa.

DBTL:n kaltaisessa isossa tapahtumassa muusikoita pääsi kuvaamaan muiden kuvaajien joukossa yleensä kolmen eka biisin verran. Lavan edustalla on aidattu alue, jossa kuvaajat työskentelevät. Yleinen käytöntä alalla. Kuvaamisessa uusintaa ei saa, joten kuvia tuli otettua todella paljon. Jos joku ei onnistu, niin ehkäpä toinen sitten.
Valokuvia tuli kaiken kaikkiaan useita satoja. Jälkeenpäin olen käsitellyt niitä vain vähän, etupäässä korjaillut värejä. En ole rajannut tai muokannut niitä muutoin lainkaan.

Kuvaamisen jälkeen ihan ensimmäiseksi deletoin kaikki selkeästi epäonnistuneet otokset, mutta loppua kohden valinnasta muodostui yhä vaikeampaa ja vaikeampaa. Kokeneemmat kuvaajat olivat evästäneet, että kannattaa luottaa vahvasti omaan intuitioonsa: se kuva, joka herättää heti huomion, on yleensä se paras.

Siitä huolimatta kuvan tuhoaminen on varsin epämiellyttävää. Digitaalisesti kuitenkin hieman helpompaa, kun valokuvaa ei tarvitse konkreettisesti repiä käsin, se vasta onkin raastavaa! Tässä on jotain samankaltaista kuin eräässä valokuvaterapian harjoituksessa, jossa päädytään vähäntämään tärkeistä kuvista kerrallaan yksi pois, niin että jäljelle jää vain se ainut. Vaikeaa!

Tavasta katsoa

Aarrrgght, kesken kuumimman kesähelteiden vanha fillarini irtisanoo uskollisen yhteistyösuhteemme: poljinkampi poikki. Tähän hätiin en keksi muuta kuin korjata vika roundarinteipillä, joka toivottavasti sallii matkat lähisaaristoon.

Katselin jokunen päivä sitten Operaatio Valkyrie leffan, joka kertoi Hitleriä vastaan suunnatusta salamurhahankkeesta. Leffa itsessään oli pienoinen pettymys, mutta itse sisältöä enemmän jäin pohtimaan muotoa. Katsoin pätkän Blu-Ray versiona, isosta näytöstä ja äänet taustastereoista. Elokuvallinen kokemus lähenikin teatteriesitystä, ja tuntui, että teknologian mahdollistama kokemus muokkaa myös itse elokuvan sisältöä: leffa tulee ikään kuin todemmaksi. Jotenkin tämä tuntui hämmentävältä.

Toisaalta, sama tunne valtasi minut, kun aikoinaan katsoin ensimmäisiä dvd –leffoja vhs -kauden jälkeen. Uutuuden viehätys kesti vain hetken, ja pian tuo tunne arkipäiväistyi nopeasti. Hämmentävää onkin, miten nopeasti uudet keksinnöt muokkaantuvat osaksi arkielämäämme, ikään kuin ne olisivat olleet aina osa sitä: apparaatit muuttuvat näkymättömiksi meille itsellemme, emmekä enää juuri tarkastele tai kyseenalaista niitä.

Kuvien katsominen, olipa kyseessä sitten valokuva tai elokuva, ovat voimakkaasti sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin ja sen edustamiin arvoihin. Siis ne seikat, joihin me länsimaisina kiinnitämme huomiota, erovat vaikkapa japanilaisten tavasta havannoida omaa visuaalista ympäristöään. Yksilötasolla tässä on jotain samankaltaista, kuin masentuneen henkilön tapa kohdistaa huomiota: tarkkaavaisuus kiinnittyy usein siihen, mikä tukee hänen maailmankuvaansa. Ja useinhan huomion kohteena on juuri se, joka vain voimistaa hänen masennuksen kaltaista tunne- ja kokemusmaailmaansa. Kehä on valmis.

Aivojen kuvantamismenetelmät ovat tuoneet paljon uutta informaatio siitä, miten havaitsemme ja tulkitsemme visuaalista ympäristöä. Myös niin, että kuvaa voidaan käyttää parantavassa mielessä ja yhdistää siihen uudenlaisia merkityksiä, jotka edesauttavat psyykistä hyvinvointiamme.

Itselleni tätä edustaa juuri fillarireissu luontoon ja sen lukemattomiin eri komponetteihin: ääniin, tuoksuihin, kehon liikkeisiin ja yhdessäoloon. Ottaa hetkestä kiinni. Niin kuin Henry Rollins joskus sanoi: Get in The Van.

Toivottavasti vain fillarin teippi kestää.