Vähemmän on enemmän

Joskus valokuvan värit ovat yksinkertaisesti liikaa. Ne tuovat kuvaan hälyä, värit kiinnittävät huomioin jonnekin toisaalle ja kadottavat sen, mitä yritän kulloinkin sanoa. Tässä jokunen mustavalkoinen kuva, joilla koetin sisällyttää mustan ja valkoisen eri sävyjä, myös harmaata. Ihan tyylipuhtaasti en kuitenkaan onnistunut, joskin nälkä vain tuntuu alati kasvavan kuvatessa. Ja koulutuksen sekä kuvaamisen edetessä valo kietoo yhä enemmän…

Kuvat on otettu Turun saaristossa, Nauvon lähettyvillä. Saari on nimeltään Bergö, joka lienee saaneen nimensä paikan korkeahkon vuoren mukaan. Itselleni saari näyttäytyy pakopaikkana kaupungin hälystä ja kiireestä, aivan kuin nämä mv-kuvatkin pakopaikkana väreistä.

Vietämme läheisten kera aikaa saarella, aina kun siihen on vain mahdollisuus. Koetin taltioida valokuviin paikan omanlaista, karismaattista tunnelmaa: levollisuutta, joutenoloa ja laiskottelun uljasta filosofiaa.

Tekniikasta. Minä itse.

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää valoa, niin monen yrityksen ja erehdyksen jälkeen. Kameran aukko, suljin ja ISO-arvot ovat kuulostaneet vaikeilta termeiltä ja vain jonkin salaisen papiston hallittavissa olevia. Olen kuitenkin sinnikkäästi yrittänyt opetella kuvaamista myös manuaalisilla asetuksilla ja aina välillä – edes hetkittäin -olen jopa onnistunut.

Ja voi sitä riemua, kun valokuva on pelannut: hämärässä otettu ja ilman salamaa! Ikään kuin olisin saapunut uuden, salaperäisen lähteen äärelle, joka auttaa näkemään maailmaa toisin. Ja tottahan tämä on.

Ei niin, että olisin mestari tekniikan suhteen, päinvastoin. Tekniikan oppiminen on työlästä, eikä aina niin kovin mielekästäkään. Matka on osaltani vasta alussa, mutta tien päällä kuitenkin ollaan. Tekniikan avulla on vain mahdollista kuvata vaativissakin oloissa, johon pelkka kameran automatiikka ei riitä.

Tämän myötä olen joutunut pohtimaan valon olemusta kuvissa. Myös niin, että kuvista on alkanut muodostumaan jotain, joissa olen saanut totettaa itseäni: ajatuksiani, tunteitani, paikkaani maailmassa.

Valokuvan avulla. Ihan minä itse. Ensimmäistä kertaa.

Hämmentävää.

Raisrock valokuvia

Viime lauantaina Raisiossa järjestettiin Raisrock 2009 – ensimmäinen Raisrock kajautti äänensä esille jo kolmekymmentä vuotta aiemmin. Illan aikana otin valokuvia, jotka löytyvät täältä.

Valo

Jokunen päivä sitten olin paikallisen kameraseuran opissa, aiheena valaistus. Päivä oli kiintoisa, joskin haastava. Valojen käyttö ja kameran asetukset ovat vielä paljolti jotain, jotka ovat vasta hahmottumassa ajatuksissani. Parantumaton luupää kun olen.

Mutta valo itsessään on innostavaa ja valokuvaaminenhan on sananmukaisesti VALOlla kuvaamista. Viime päivinä olen palannut takaisin vanhoihin muotokuvamaalareihin, jotka ovat maalauksissaan käyttäneet ja hyödyntäneet oivasti valoa. Monet opit onkin jo keksitty vuosisatoja sitten, ja vaikutteet ovat siivilöityneet myös tämän päivän valokuvaamiseen.

Valo, kuten pimeyskin, ovat myös jotain, joita kannamme sisällämme. Onnistuneen terapian tunnusmerkkejä on se, että se kurkottautuu valoa, ei pimeyttä, kohden. Valo luo toivoa, uskallusta ja turvaa. Kuitenkaan sen vastinparia, pimeyttä, ei tule nähdä vain negaationa: ne täydentävät toisiaan.

Tuleva viikonloppuna yritän itsekin maalata valolla. Kotikylässäni on festarit, ja tarkoitus olisi maalata niin yleisöä kuin bändejäkin valoherkälle kennolle. Valon ja pimeyden aste-erot ovat illassa konkreettisesti läsnä, joka tarjoaakin aikamoisia haasteita.

Bang!

Taas se tapahtui. Ihan huomaamatta.

Koneen äärellä aikaa vierähtää ajoittain ihan liikaa. Lehtiä lukiessa, infoa hakiessa, kuvia selaillessa ja ystävien kanssa Facebookissa vierähtää tovi jos toinenkin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole uhrata kaikkea aikaani monitorin sinisen välkkeen edessä. Silti netti erinäisine mahdollisuuksineen jaksaa vaan innoittaa ja viehättää.

Olen visusti varonut eritoten netin sosiaalisia verkkoyhteisöjä, sillä niihin jää niin helposti koukkuun. Tiedäthän tunteen: vilkaisen vain nopeasti, mitä ihmisille kuuluu ja bang! Pari tuntia on taas vierähtänyt.

 Ja nyt avasin tilin Twitterissä.

Tuttavani kertoi seuranneensa Twitterissä kohutun sikainfluenssan etenemistä – miltei reaaliajassa – seuraten käyttäjien viestejä eri puolilta maailmaa. Tuohan kuulostaa kiinnostavalta, ajattelin.

 Ja pianhan sitä oltiin jo Twitterissä. Se on hieman samankaltainen sosiaalinen ympäristö kuin Facebook, mutta kuitenkin erilainen. Välitettävät viestit ovat maksimissaan noin tekstiviestin mittaisia. Ensi töikseni vilkaisin, mitä löytyy valokuvan tiimoilta. Ja löytyyhän sieltä.

Maineikas kuvatoimisto- MagnumPhotos – jakaa päivittäin aina jokusen linkin sivulleen, jossa kuvatoimisto esittelee eri valokuvaajien töitä vaihtuvien teemojen mukaan. Näin äitienpäivänä esillä on kuvia äidin ja lapsen välisistä suhteista. Ammattikuvaajien työt ovat komeaa katseltavaa ja pohtimaan saattavia.

Joskus aikoinani mietin, voiko kitaralla muuttaa maailmaa. Vastausta en tiedä vieläkään. Mutta näitä valokuvia katsoessani teidän ainakin yhden asian. Kamera on kivääriä väkevämpi.

Jatko

Taas on vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun viimeksi kirjoitin. Koulutus alkaa olla pikku hiljaa jo loppusuoralla, edessä on enää kaksi tapaamisista. Elokuussa luvassa on parin päivän sessio Seilin saaressa ja marraskuussa taas lopputöiden esittely.

Jatkan edelleen blogin kirjoittelua – harvakseltaan. Jossain vaiheessa pidin kiinni viikko ja kirjoitus – rytmistä, mutta nyt loppua kohden luovun suosiolla tästä aikataulusta. Kirjoittelen ajan ja kiireiden salliessa.

Pysy kanavalla

Elokuva ja psyyke

Viime viikonloppuna osallistuin Helsingissä pidettyyn kaksipäiväiseen seminaariin: Elokuva ja Psyyke – kauhun kosketus.  Tapahtuman järjestivät yhteistyössä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsingin psykoterapiayhdistys ja Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys.

 

Olen kerran aikaisemminkin osallistunut kyseiseen symposiumiin ja kuten silloin, niin nytkin paikalla oli pilvin pimein osanottajia. Yleisö taisi koostua lähinnä analyytikoista ja terapeuteista.

 

Matkasin tapahtumaan aamujunalla ja tuskinpa yksikään seminaari voisi alkaa yhtään miellyttävimmin – elokuvalla jo klo 09:00! Tapahtumapaikkana oli elokuvateatteri Orion, joka sekin saa varauksettoman suitsutukseni. Elokuvat vaihtelivat Victor Ericen Mehiläispesän hengestä aina John Fordin lännenleffaan Mies, joka ampui Liberty Wallacen. Pätkän jälkeen aiheeseen perehtynyt luennoitsija piti alustuksen.

 

En voi olla ihailematta sitä perusteellista työtä, jolla luennoitsijat pohtivat elokuvan sisältöä: esitykset olivat täsmätarkkaa työtä, ja leffoja ruodittiin niin kulttuurihistoriallisista kuin case study – tyyppisistä konteksteista käsin.

 

Päällimmäisenä jäi mieleeni se tapa, miten elokuva voikaan käsitellä vaikeita ja syvällisiä tunteita, kuten ulkopuolisuutta, vieraantuneisuutta, yksinäisyyttä sekä traumaattisia kokemuksia.

 

En ole ennen nähnyt Mehiläispesän henki elokuvaa, jota on luonnehdittu Espanjan kauneimmaksi elokuvaksi.

 

Ja sitä se totisesti onkin: värit, viipyilevä kameratyöskentely ja elokuvan niukka dialogi aikaan saavat tunnelman, joka korostaa elokuvan päähenkilön, lapsen omaa kokemusmaailmaa ja ulkopuolisuuden tunnetta hyvin voimallisesti. Jotain samankaltaista tunnelmaa esiintyi myös Murnaun ohjaamassa Nosferatu vampyyripätkässä.

 

Kuten symposiumissa kuultiin, niin elokuvien hirviöissä esiintyy aina jotain myös meistä itsestämme. Niiden kautta maailmaa ja psyykeämme on turvallista tarkastella, kuten valokuvankin avulla. Itseäni jäi pohdituttamaan etenkin Nosferatu, joka on filmattu sentään jo vuonna 1922. Aikanaan se oli saksalaisen ekspressionismin kirkkaimpia helmiä.

 

Mihin sen puhuttelevuus perustuukaan aikojen takaa?

 

Mikäli Nosferatu ei kykenisi pukemaan kuviksi kaikkia niitä tunteita ja tarpeita, joita me kannamme mukanamme, tuo puhuttelevuus ei olisi mahdollista.  Ohjaajana Murnau kykeni siihen vaikeaan päämäärään, mihin jokainen kelpo taitelija pyrkii: antamaan muodon tunteelle.

Nosferatu vuodelta 1922

Vuosi täynnä

Aika kuluu niin nopeasti, olen kirjoitellut blogiini jo vuoden päivät. Olen pitänyt ohjenuorana sitä, että kirjoitan jutun aina kerran viikossa. Muiden kiireiden ohella se ei ihan aina onnistu, mutta noin suurin piirein olen pysytellyt tahdissa mukana. Sivulatauksia on tällä hetkellä ollut noin 800- 1000 kuukaudessa, joka on tuntunut hyvältä. Palautetta tulee niukasti, mutta näinhän se taitaa mennä.

Aina välillä jään miettimään, keitä lukijoita sivuilla oikein käy? Uskoakseni blogin aihepiirin tiukka rajaus – joskin jutut kyllä rönsyilevät iloisesti suuntaan jos toiseenkin – rajaa myös lukijoita. Valokuvaterapiasta kiinnostuneet lienevät yleisemminkin psykologiasta ja visuaalisesta kulttuurista kiinnostuneita lukijoita.

Koulutuskin alkaa ollut jo puolessa välissä, jäljellä vielä reilut puolisen vuotta ja lopputyön tekeminen. Tuo lopputyö on voimakkaasti itämässä, ja pukeutuu tekstiksi varmasti kesän mittaan.

Alkavan kevään aikana olen aloittanut myös pienimuotoisen valokuvaprojektin. Monien vuosien jälkeen olemme kokoontuneet nuoruudenystävieni kanssa yhteen, ja treenailleet muistelukeikkaa varten viikon-parin välein. Tarkoitus olisi esiintyä toukokuun lopulla pienimuotoisella, päivän mittaisilla festareilla muiden bändien parissa. Olen nyt jonkin verran kuvannut harjoituksiamme ja myös niin, että itsekin olen päässyt kuviin mukaan. Tarkoitus on jatkaa kuvaamista aina tuohon keikkaan asti, ja koostaa kuvista jonkinlainen kokonaisuus. Proggis on vasta ideavaiheessa, ja työstän sitä paljolti tunnepohjalta: etenen sinne, minne sydän sanoo.

Mitä aikaa minä elän?

”Navigating through the labyrinth of memory
 I became a tourist of my own history”.

Näin kirjoittaa japanilainen valokuvaaja Chino Otsuka valokuvakirjassaan imagine finding me. Otsukan valokuvat olivat hiljattain esillä Hesassa, jonne en kuitenkaan ennättänyt. Ikävä kyllä. Sen verran kiehtovia hänen valokuvansa ovat.

Otsukan kuvissa eletään kahdenlaista aikaa, ja kuvat edustavat jonkinlaisia kaksoismuotokuvia. Taiteilija on liittänyt nykyisiin aikuiselämän omakuviin myös oman lapsuudenajan kuvansa. Kuvat ovat taidokasta kuvankäsittelyä, eikä digitaalista liitosta huomaa, ellei katsoja ole varta vasten tietoinen tästä seikasta.

Kuvista tekee erityisen kiehtovia se olennainen seikka, että niissä kohtaavat sama ihminen lapsena ja aikuisena. Sinänsä tämä metodi ei ole uusi, monet muutkin kuvaajat ovat käyttäneet samaa lähestymistapaa. Mutta kuvien ulkoinen ilmiasu ja digitaalinen kuvankäsittely ovat niin virheettömiä, että kuvat heräävät eloon aivan uudella tasolla. Mitä aikaa näissä kuvissa oikein eletään: menneisyyttä vai nykyisyyttä? Molempia yhtä aikaa? Aikajanat sekoittuvat toisiinsa ja limittyneestä ajasta muodostuu jotain uutta.

Mielestäni kuvat ovat hyvin dialogisia, jotka miltei pakottavat katsojan sisäiseen vuoropuheluun oman sisäisen kokemushistoriansa parissa: mitä kuvan lapsi voisikaan sanoa aikuiselle elämästä tai aikuinen kuvan lapselle?

Kuvissa viivähtää terapeuttista dialogia, ja kuvat konkretisoivat mahdollisuutta keskustella oman sisäisen lapsen ja aikuisen kanssa. Kuvat nostattavat esiin muistin ja sen rakenteet: menneisyys ja nykyisyys kohtaavat.

Otsukan kuvat löytyvät täältä.

Kirjallisuutta

Valokuvan terapeuttinen voima -kirja on juuri ilmestynyt. Kirjaa löytyy kirjakaupoista ja lisäinfoa löydät täältä.

Alkava kevät onkin ollut aktiivista toimintaa valokuvan tiimoilta. Myös Miina Savolainen Maailman ihanin tyttö ilmestyi hiljattain, joten kiintoisaa lukemista riittää. Ja vihdoinkin myös suomenkielisenä!